TEATTERIARVOSTELU Reko Lundán: Aina joku eksyy
Kuva: Mikael Rekola
Teksti: Silja Mäki
Elämän rasteilla eksytään ja löydetään
Reko Lundánin näytelmä Aina joku eksyy koskettaa ja naurattaa, on tragikomediaa parhaimmillaan. Hanna menettää äitinsä lapsena, menee nuorena naimisiin ja alkoholisoituu vähitellen. Lapset Aki ja Liisa koettavat selviytyä kumpikin omalla tavallaan. Aki pyrkii antamaan omille lapsilleen kaiken mahdollisen hyvän ja ehkä samalla korjaavan kokemuksen itselleen ja etäännyttää äidin kauas. Liisa on jäänyt lopulta huolehtimaan äidistään, yritykset parisuhteisiin eivät ole kantaneet. Näytelmän nykyajassa Hanna on saanut aivoinfarktin ja sen seurauksena aivovamman. Aikuiset lapset yrittävät löytää keinonsa suhtautua tilanteeseen.
Aika joku eksyy on ollut yksi lempinäytelmiäni tehtyään suuren vaikutuksen kantaesityksenä Lundánin ohjauksessa KOM-teatterissa vuonna 1998. Erityisesti Saara Pakkasvirta aivovaurion saaneena iäkkäänä Hannana sairaalasänkyineen ja ärhäköine kielineen ja ärräpäineen on jäänyt mieleen. Sittemmin sain mahdollisuuden äidinkielenopettajaopintojeni harjoittelujaksolla tehdä lukiolaisten kanssa näytelmästä katkelmia. Lukiolaispoika otti vastaan rohkean tehtävän näytellä aivovaurion saanutta mummoa, Hannaa. Nuorten kanssa käytiin läpi suuria tunteita.
Näillä eväillä lähdin maaliskuun alun lauantaina kiinnostuneena ja suurin odotuksin katsomaan Vantaan näyttämön ensi-iltaa Jokiniemen viehättävään Navethaliaan, entiseen tutkimusnavettaan.
Simo Lappalaisen ohjaus ei juuri kalpene kantaesitykselle. Ihailin erityisesti tässäkin toteutuksessa ratkaisua, jossa sairaalassa vuoroin pyörätuolissa istuva ja vuoroin edes taas riekkuva, enemmän ja vähemmän muistinsa menettänyt Hanna seuraa elämänsä tapahtumia tunteiden vallassa, varhaisista tapahtumista jokaisen yksityiskohdan tarkkaan muistaen. Tähän esitykseen luotu ratkaisu, jossa tietyt kohtaukset ja hahmot esitetään läpinäkyvän verhon takaa, tuo kiinnostavalla tavalla etäisyyttä, konkretisoi yhteyden pidon vaikeutta tai katkeamista, on sitten kysymyksessä sukkakudin kädessään kuollut äiti tai seuraavan sukupolven äiti, jonka alkoholismi vähitellen etäännyttää lapsistaan.
Anne-Mari Godlewski nuorena Hannana onnistuu roolissaan, joka kulkee viattomasta pikkutytöstä mustaa silmää lapsiltaan aurinkolasien alle piilottavaksi alkoholistiksi. Katariina Saarelan näyttelemä vanhempi Hanna on yhtä aikaa koskettava, hellyttävä ja raivostuttava rääväsuu, joka ei halua muistaa ja myöntää tragediaansa ja lastensa hylkäämistä – ja kuitenkin lopulta myöntää juoneensa viinaa.
Ripa Jyrki Lepomäen esittämänä kehittyy näytelmässä eniten, naisten naurattajaraikulipojasta vastuulliseksi isäksi, jonka hoiviin lapset siirtyvät, kun heidän äitinsä ei avioeron jälkeen pysty huolehtimaan heistä. Lepomäen näyttelijäntaidot pääsevät roolissa oikeuksiinsa. Terhi Kaunismäki tekee Akin roolin uskottavasti ja vivahteikkaasti. Anniina Kontinen Liisana on yhtä aikaa herkkä ja vahva.
Näytelmä kulkee 1950-luvulta 1990-luvulle ja kuvaa aikaansa tunnistettavasti. Perheen ongelmat ovat kuitenkin ajattomia ja ihmisten tunteet kaipuusta katkeruuteen ikiaikaisia. Näin näytelmä antaa mahdollisuuden samastumiseen ja kosketetuksi tulemiseen. Huumori ja nopeatempoiset juonenkäänteet tuovat esitykseen ilmavuutta, puhdistavat elämän katkeransuloista kalkkia.
Näytelmän nimi viittaa perheen harrastamaan suunnistukseen, jossa aina joku saattaa eksyä rasteille pyrkiessään. Niin elämän rasteillakin eksytään, kuka viinaan, kuka toisten auttamiseen niin että oma elämä jää elämättä, mutta Aki ja Liisa löytävät lopuksi siemenen yhteyden rakentamiseen, ehkä katkeruudesta irti päästämiseen. Ylisukupolviset taakat saattavat saada kevennystä ja menneiden sukupolvien ihmisten kokemukset ja ratkaisut ymmärrystä.
Silja Mäki on psykoterapeutti, kirjallisuusterapeutti ja kirjallisuusterapiakouluttaja. Arvio on julkaistu alun perin hänen verkkosivuillaan 14.3.
Huom! Näytelmästä on lisäesityksiä kevät- ja syyskaudella. Lisätiedot: vantaannayttamo.fi