ANJA Kuhalampi kirjoittaa kesäkuisesta Mirkka Rekolan matkassa -tapahtumasta Tampereella

 

”Anna päivän olla kaikki” – Mirkka Rekolan matkassa

Suomen Kirjallisuusterapiayhdistys ry:n Tampereen alajaosto järjesti kesäkuun 8. päivä 2024 kirjallisuusterapiatapahtuman. Päivä rakentui Mirkka Rekolan runouden ympärille. Edellisenä vuonna vaellettiin pitkin Pispalanharjua Lauri Viidan jalanjäljissä. Nyt paikkoina olivat Tampereen pääkirjasto Metso, jossa oli aamupäivän luento-osuus. Iltapäivällä siirryttiin Sini-Satu Kuninkalan johdolla Setlementti Tampereen Tyttöjen Talon tiloihin Pyynikille – lähelle Rekolan syntymaisemia. Koska molemmat tilaisuudet onnistuivat yli odotusten ja runoilijoita Tampereella riittää, alajaosto on päättänyt tehdä tästä alkukesän runopäivästä perinteen. Ensi kesänä 14.6.2025 suuntaamme Kirsi Kunnaksen runopoluille Näsinpuistoon.

Toisenlainen kokemusmaailma

Armi Kurkikangas toivotti osallistujat tervetulleiksi toiseen perättäiseen kirjallisuusterapiatapahtumaan Tampereelle. Hän kertoi päivän taustoista ja esitteli tamperelaisen runoilijan, tietokirjailijan ja päivän luennoitsijan Jonimatti Joutsijärven, joka hänen sanojensa mukaan edusti ”parasta tietämystä Mirkka Rekolan runoudesta, sillä Joutsijärvi sai Vuoden tiedekirja 2023 -palkinnon teoksestaan Mirkka Rekola I – Elämä joka ei koskaan tule kokonaan esiin.”

Joutsijärvi aloitti puheenvuoronsa käymällä läpi Mirkka Rekolan elämän vaiheita ja pohtimalla hänen runoilijuuteensa vaikuttaneita asioita. Joutsijärvi lähti liikkeelle Rekolan kokemusmaailmasta. Rekolan elämää varjostivat fyysiset sairaudet, jotka tekivät hänet jo lapsena tietoiseksi kuoleman läheisyydestä ja elämän rajallisuudesta. Lääkärit povasivat hänelle lyhyttä elämää. Mirkkaa hoitanut lääkäri kuvasi, miten Mirkka ”on yliherkkä sekä henkisesti että ruumiillisesti […] niin äärettömän yliherkkä, että se pitäisi pitää lasikaapissa koko tyttö.”

 

 

 

 

 

 

 

Pako kieleen ja mielikuvitukseen

Mirkka joutui olemaan paljon sairaalassa vaikeiden allergioidensa takia. Kielen oppimisesta tuli hänelle tärkeä vastapaino sairastamiselle. Hän halusi lukea, ajatella ja kirjoittaa. Mirkka eli oman rikkaan mielikuvituksensa varassa mutta huomasi pian, että hänen kokemusmaailmansa oli toisenlainen kuin muilla. Hänen hurjia tarinoitaan tai pikkuvanhoja puheitaan eivät ymmärtäneet vanhemmat eivätkä edes pihan lapset. Hän oppi vaikenemaan maailmoistaan.

Joutsijärvi nosti fyysisten sairauksien ohella esiin monia asioita, jotka saivat runoilijan tuntemaan itsensä erilaiseksi ja yksinäiseksi. Hänen perheestään ei pidetty, koska äärioikeistolainen isä kuului vastarintaliikkeeseen ja joutui vankilaankin vakaumuksensa takia. Tuo aika oli Mirkalle raskasta, sillä isä oli lapsuuden läheisin ihminen, hiljainen tuki ja turva. Isän sulkeminen vankilaan sai Mirkan vaikenemaan kolmeksi vuodeksi: hän ei kyennyt kirjoittamaan, eikä suostunut puhumaankaan kuin välttämättömimmän.

Kehon ja kokemuksen ristiriita

Jo varhain Rekola mietti omaan sukupuoleen liittyviä asioita. Hän ihmetteli sitä, että keho oli tytön mutta kokemus se, että hän on poika. Hän ihmetteli myös sitä, miksi aina puhuttiin, että Jumalalla on poika. Miksei tyttöä? Miksi tytöt tuntuivat puuttuvan kaikista tärkeistä asioista? Mirkka ei omien sanojensa mukaan kärsinyt lapsena kehon ja kokemuksen ristiriidasta. Sukupuolisuuden haaste tuli toisilta ihmisiltä, ulkopuolelta – ei hänen omasta suhteesta kehoonsa.

Mirkka tunsi itsensä pojaksi ja rakastui tyttöön kymmenen vuoden iässä. Tuo kaukorakkauden kaiho kesti kymmenen vuotta ja vahvisti Mirkan kokemusta erilaisuudesta ja toi uudella tavalla sukupuolisuuden esille. Nyt kipeänä salaisuutena. Joutsijärvi näkee Rekolan elämää ja tuotantoa yhdistävänä tekijänä eräänlaisen ”vähemmistöläisyyden”. Runoilija ymmärsi ja asettui aina marginaaliin joutuneiden ihmisten puolelle.

Yksinäinen mystikko

Joutsijärvi kommentoi myös Rekolan suhdetta uskontoon ja Jumalaan, sitä kuinka runoilija oli jo lapsena päätynyt päätelmissään Jumalan olemassaolon kannalle. Rekola on itse puhunut vähätellen omasta uskonnollisuudestaan mutta Joutsijärvi on eri mieltä. Hän lukee runoilijan tuotannosta vahvan kristillisen maailmankuvan ja korostaa Rekolan olleen mitä suurimmassa määrin mystikko.

Joutsijärvi määrittelee Rekolan tunteiden ja vaikeiden kokemusten sanallistamisen itseterapiaksi. Varsinaisessa terapiassa Rekola ei koskaan käynyt. Hän kirjoitti itselleen ja etsi sanoja selvittääkseen päätään ja sydäntään sekä kestääkseen yksin olemisen maailmassa. Hänellä oli ystäviä aikalaisrunoilijoissa, kuten Helvi Juvonen, Eeva-Liisa Manner ja Leena Krohn, mutta hän koki, että he pitivät yhteyttä vain tarvitessaan lohtua tai tukea. Hän tunsi jäävänsä lopulta aina yksin.

Rekolan runokielen terapeuttisuus

Joutsijärvi pohti lopuksi Mirkka Rekolan runoutta kirjallisuusterapian kannalta ja sanoi pitävänsä erityisen merkittävänä Rekolan ”tinkimätöntä tapaa hakea tarkkaa ilmaisua erilaisuuden ja yksinäisyyden kokemuksille – saattaa vaikeita ongelmia kieleen”. Runot tiivistävät runoilijan yksityisen kokemuksen yleiseksi ja antavat lukijoille tarttumapintaa.

Nuo sanallistamiset ovat olleet runoilijalle hitaita pitkän kaaren prosesseja, joissa runohelmet lopulta avautuvat monimerkityksellisiksi, pitävät sisällään elämän paradokseja ja ovat aina enemmän kuin näennäisten oppositioidensa summa. Juuri tuon hitaan prosessin hiomien äärimmäisen tarkkojen ilmausten takia lukijat tuntevat saavansa lohtua ja merkityksellisyyttä elämään, Joutsijärvi arvelee.

Sukellusharjoituksia tiedostamattomaan

Puheenvuoro toimi erinomaisena alustuksena päivän kirjallisuusterapeuttisille harjoituksille. Anja Kuhalampi johdatti Rivien väliin -harjoituksella hakemaan innoitusta Mirkka Rekolan runokokoelmien nimistä: Vedessä palaa, Ilo ja epäsymmetria, Syksy muuttaa linnut ja muita. Niistä kerättiin itselle kolmen säkeen runorunko, joka esiteltiin toisille ja pohdittiin lauseiden monimerkityksellisyyttä, oksymoron-rakenteita ja mahdollisia tulkintoja. Sen jälkeen Rekolan lauseiden väliin kirjoitettiin omia lauseita, jotka saivat olla oppositiossa Rekolan lauseiden sisältöön nähden, jatkaa runoilijan ajatusta tai olla lauseiden tyylillisiä pastisseja. Omat rivit luettiin pareittain ja keskusteltiin niin herättämistä tunnevasteista. Harjoitus kirvoitti hyvin mirkkarekolamaista runokieltä ja vei syvälle elämänilmiöiden äärelle. (Olen saanut luvan laittaa nimettöminä osallistujien tekstejä.)

Vastakohtien pyörteissä tärkeintä on liike.
Merkitys pakenee.
Esiin hypähtää jokin tuntematon.
Arvaamaton kuin muisto.
*
Anna yölle valheesi.
Kuuntele, kuuntele,
kun pimeys vaikenee monin sanoin.
Puhuu vierasta kieltä,
yksinäistä sinua.

Toisessa harjoituksessa Kiti Saarinen vei osallistujat matkalle Rekolan runon maailmaan: Minäkin matkustan liikkumatta. /Vain horsmanhöytyvät / junavaunussa kuljettavat / edestakaisin edestakaisin. Tehtävänantona oli kirjoittaa kuusi minuuttia aloittaen lauseella ”Minäkin matkustan liikkumatta…”. Sen jälkeen oman matkan varrelta listattiin ilonaiheita, paradokseja ja jatkettiin niiden pohjalta kirjoittamista. Teksteistä muotoutui hienoja aforistisia kiteytyksiä ja oivalluksia omasta elämästä.

Aistin näkemättä
lapsuuden kukkakedot.
Paistan ketunleipiä revontulilla.
Onnellinen.
*
Nukun valveilla,
valvon unessa.
Herätä minut maailmaan.

 

Kolmannen harjoituksen ohjasi Viktória Tóth. Hän kattoi pöydän Rekolan aforistisilla runoilla: Näet minkä aika on erottanut. / Ihminen, seisoo kuin ahdas portti maisemassa. / Sinä pidät jotakin takanasi, se on edessä ja muita samankaltaisia tekstejä. Osallistujille annettiin ohje poimia intuitiivisesti tämän hetkiseen tilanteeseen resonoivat lauseet. Sen jälkeen kirjoitus sai virrata vapaasti. Harjoitus jatkui ryhmissä keskustellen ja viimeisenä vaiheena kerättiin kattauksesta runoilijan ajatuksia, jotka kukin voisi kytkeä tulevaisuuteensa. Kirjoittamista jatkettiin ja nyt tehtävänantona oli pohtia sitä mihin on menossa omassa elämässään, minkä suunnan haluaa valita.

Viimeinen vaihe nosti tehtävän aivan uudelle tasolle. Tulevaisuusorientaatio kannusti etsimään sanoja muutokseen: miten osata elää vieläkin täydemmin. Harjoitus vei mukanaan syviin vesiin, omiin kokemuksiin ja tunteisiin. Se oli yhdessä edellisen harjoituksen kanssa kuin shamanistinen matka mielen tiedostamattomiin kerroksiin.

Minun maailmani
on ympyrän muotoinen
avautuva spiraali.
Ei erota
mikä on takana
mikä edessä.
*
Ajassa on paikkoja,
joista voi ponnahtaa
laajemmalle radalle.
Käsittää käsittämättä.

Lopuksi saatiin kuulla Jonimatin maagista runonlaulantaa, joka sai osallistujat vaipumaan ihanaan rentouden tilaan, jonka jälkeen Suvi Laiho kokosi tunnelmat kirjoitustehtävällä, jossa päivän kokemuksia etäännytettiin kirjoittamalla kolmannessa persoonassa omia tuntemuksia. Päivä oli kaikki.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kehittämispäällikkö, opettaja, kirjallisuusterapiaohjaaja Anja Kuhalampi on Suomen Kirjallisuusterapiayhdistys ry:n hallituksen jäsen ja kunniajäsen. Hän on ollut aktiivisesti suunnittelemassa ja kehittämässä Kirjallisuusterapiaohjaajakoulutusta.