VIELÄKÖ OSAAMME NÄHDÄ keijukaisen kääpäportaikossa?

Uhanalaista lähiluontoa ja luontometaforia puolustamassa

Teksti Milla Tuormaa

Kaupunkien liika tiivistäminen rajaa lasten mahdollisuutta päästä metsiin vapaasti liikkumaan. Liikuntarajoitteiset ja vanhukset eivät jaksa kävellä ja liikkua eri liikennevälineillä kaukana oleville viheralueille. Pienet metsäläntit ja puistot talojen välissä uhkaavat kulua liikaa virkistyskäytön lisääntyessä. Lapsuudessa minulla oli mahdollisuus rakennella piilopaikkoja kaupunkimetsissä ja kirjoittaa joen solinassa. Onko sitä mahdollisuutta tulevaisuuden kaupungin kirjailijalla tai taiteilijalla? Mistä hän löytää luontometaforansa?

Koski kohisee. Raavin kepillä pellon mutaa kengistäni. Tiaiset sirkuttavat joen varren raidoissa. Alkukesän märkä multa ja tuore heinä tuoksuvat pehmeän kirpeästi. Otan pienen vihon esiin repusta ja kirjoitan runon metsästä pellon reunalla, veden solinasta ja junan kohinasta, joka lomittuu luonnon ääniin luontevasti.

Tässä kuvatussa Rekolanojan pikkumetsissä, pellon pientareilla ja seikkailuissa radan varren männiköissä ympäristösuhteeni syntyi ja vahvistui yläasteikäisenä. Siellä piilouduin lehtien havinaan, kun koulussa oli kiusaamista, ja silittelin männynrunkoja, kun rakas isoäitini kuoli.

Kirjoittaminen on ollut minulle kouluiästä lähtien osa luontokokemusta. Loin eläintarinoita tarkkaillessani oravia ja pikkulintuja puiden oksilla ja haaveilin etologin eli eläintenkäyttäytymisen tutkijan työstä. Myöhemmin yliopistossa totesin, että tutkijaksi olen liian konkreettinen vaeltaja. Halusin huomioida ja ihastella luontoa muiden kanssa ympäristökasvattajana. Eläintarinani ja havaintoni muotoituivat kirjaksi (Tuormaa 2016), jonka tarinoiden siivittämänä vein päiväkotiryhmiä luontoretkille.

Ennen ryhmien retkiä jouduin kuitenkin repimään tarinani katkerasti huutaviksi runoiksi, kun lapsuuden metsät harvennettiin puistoiksi ja kaadettiin rakentamisen tieltä. Pelto muutettiin golfkentäksi. Siistiminen tehtiin osittain turvallisuuden lisäämisen nimissä. Minä kun olin juuri kokenut olevani turvassa, piilossa pöheikössä ohikulkijoiden katseilta. Pikkuveljen kanssa tehdyistä majanrakennusretkistä tuli uhanalaisia leikkejä, joille ei enää löytynyt tarpeeksi salaperäisiä kaatuneiden puiden ja pudonneiden oksien muodostamia ryteikköjä.

Leivosen laulu soi korvissani, kostea kevät ilma hivelee poskia.
Kosketan karheaa kuusenrunkoa, tervehdin ystävääni puiston läpi kulkiessani.
Pellon reunassa huomaan peuran syömässä, hiivin niin lähelle, että voin ottaa valokuvan.
Hiekka rahisee uusien paljasjalkakenkieni alla, metsässä tunsin miten sammal taipui pehmeästi.
Luonto hieroo minusta kivun pois sateen silityksillä ja jalanpohjan kutituksilla.
Kiuru nousee ylös pellon ylle sirkuttamaan, sumussa näen äkkiä kauhukuvan.
Talot nousevat pellolle muuriksi, hävittävät metsän siluetin sen takana.
Kiuru putoaa alas ja töyhtöhyyppä ujeltaa surkeasti.
Käännän katseeni, onneksi se oli vain ikävä pelkokuva, mutta voisi olla todellisuus.

Luonto hoitaa meitä silloinkin, kun vähän satuttaa

Kymmenvuotias poikani tuli äskettäin kotiin käsi verta valuen. Hän oli lyönyt kivellä sormeensa leikkiessään majaleikkiä metsässä. Poika halusi kuntouttaa sen nopeasti sidotun kätensä. Hän on kova kiipeilemään puissa, ja majaleikit lähimetsissä ovat parhaita seikkailuja kavereiden kanssa. Eräästä majastaan hän on tehnyt tarinan koulun äidinkielentunnille. Se maja esiintyy myös minun ja mieheni kirjoittamassani tarinassa, jossa poikani savikoira herää eloon.

Metsässä leikkiessä syntyy mielikuvituksellisia tarinoita, joita kaikkia ei tarvitse kirjoittaa muistiin. Ne vahvistavat lapsen sosiaalista kasvua, uteliaisuutta ja mielikuvitusta sekä itsetuntoa. Sosiaalisuus tuo voimaa, joka auttaa meidät monen haasteen yli elämässä aikuisenakin.

Muistan, että leikin itse parhaan ystäväni kanssa kuusiaidassa gipponiapinoita. Siinä puusta toiseen hyppiessä ja kiipeillessä ratkesivat minulta kerran housutkin. Silti leikit kuusissa ovat eräs kauneimmista lapsuusmuistoistani.

Leikit lähimetsissä ovat vahvistaneet sinnikkyyttä ja taitoja selvitä luonnossa. Tein kerran nuorena pitkän vaelluksen yksin Patvinsuon kansallispuistossa. Tarkkailin retkellä kaakkureita suolammilla. Välillä jouduin kahlaamaan suossa kengät märkinä ja toisinaan oikeaa reittiä oli vaikeaa löytää. Yksinäinen vaellus herkisti mielen kaihoisaksi. Silti koin unohtumattomia muistoja, kun kaakkurit laskeutuivat erämaalammelle minun odottaessani niitä kallion kielekkeellä tai lipuivat hiljaa kuvausetäisyydellä.

Aktivismin voima ja tiivistämisen menetys

Lapsuuden leikkipaikkojen menetys loi pohjaa halulle puolustaa lähimetsiä ja viheralueita niin kaupungissa kuin erämaassakin. Muiden metsäaktivistien kanssa koin voimaa ja yhteisöllisyyttä. Runoiluun yhdistyi kaarnan koukeroiden mittaileminen ja keijukaisten kääpäportaikot saivat nimet metsien inventointiretkillä. Havaintosilmäni kehittyi näkemään vihreän ja ruskean sävyt ja kasvien lajit niiden takana. Syntyi tunne, että meitä on muitakin, joille metsä on tärkeä. Kenties yhdessä voimme pelastaa edes osan sen sielua.

Kaupunkien tiivistyessä lapset menettävät mahdollisuuden juosta vapaasti metsään, eikä aikuinen voi poiketa sen läpi työmatkalla ja iltakävelyllä. Moni, jonka on haasteellista tai hidasta liikkua, tuntee kaipuuta vapauteen asvaltilla talsiessaan, mutta ei jaksa lähteä sitä etsimään metsää kaipuun kohteeksi. Näin kaupunkien tiivistäminen voi lisätä sisäistä ahdistusta, kun mieltä hoitavaa luontoa ei löydy läheltä. Olen itse pyrkinyt asumaan metsän ja peltojen lähellä, jotta voisin hoitaa herkkää sieluani. Monta laulua olen laulanut kiurujen säestyksellä tuuleen pellonreunaa mittaillessani vapautta tuntien.

Helsingissä ja muissa pääkaupunkiseudun kunnissa tiivistetään asuntorakentamista. Pienet joutomaat ja kalliometsät, jonne lapset voisivat poiketa leikkipuistoista, rakennetaan täyteen. Pellot, joiden lähellä koululaiset ennen tarkkailivat lintuja, täyttyvät kerrostaloista. Niin uhkaa käydä Malmilla, jossa vielä on peltoja ja niittyjä ja kiurujen laulua ja perhosten lentoja. Samoin saattaa käydä myös Haagan Riistavuoressa, kun Vihdintie muutetaan kaupunkibulevardiksi ja kallioiseen metsään nousee kerrostaloja.

Vanhat kalliometsät ovat monimuotoisia. Niissä asuu monesti kolopesijöitä ja syntyy lahopuita. Riistavuoressakin on liito-oravia ja tikkoja. Lapsille kalliot ovat mitä parhaimpia seikkailupaikkoja. Ja kyllähän aikuinenkin levähtää mielellään kalliolle seurailemaan lintujen puuhia. Vanhat metsät ovat harvinaisia kautta maan, ja erityisesti rannikkokaupunkien kalliometsät ovat uhanalaisia sekä rannoilla ja vähän sisemmässäkin kaupungissa.

Välinpitämättömyyden aalto lyö asfaltilla?

Päättäjät eivät tunnu ymmärtävän, mitä menetämme, jos rakennamme kaupungin liian tiiviiksi. Väitetään, että siten luontoa säilyy jossain muualla ja liikenteen päästöt vähenevät, kun tiiviissä kaupungissa voi liikkua nopeammin julkisilla ja pyörällä. Tukeeko kuitenkaan tasainen asfaltti lasten liikkuvuutta? Eikä kerrostalojen välissä ole edes kovin mieluisaa sujahtaa pyörällä. Lisäksi luonto vetää yhä suuremman porukan matkustamaan autolla tai julkisilla kansallispuistoon elpymään ja rauhoittumaan, kun ei voi huojentua päivittäin lähimetsässä.

Tiiviissä kaupungissa ei päästä ihastelemaan ja tutkimaan metsää tai juoksemaan ja kerääntymään niitylle evästelemään. Koulussa ei päästä laajentamaan oppilaiden käsitystä metsästä eikä päiväkodeissa voida harjoittaa metsäretkillä motoriikan taitoja. Lapsuuden liikkuminen tukee kuitenkin aikuisuudenkin liikkuvaisuutta ja luo mielihyvää sekä muistoja, jotka suojaavat vaikeina aikoina.

Miten voimme olettaa, että kaupungin lapset oppivat arvostamaan ja vaalimaan luontoa, siellä jossain muualla, missä sitä muka säilyy, jos he pääsevät vain harvoin vapaasti ihastelemaan ja kokemaan seikkailuja lähiluonnossa? Lapsuuden möyriminen sammalikossa ja kiipeileminen puissa luo kuitenkin pohjaa arvoajatukselle, mikä vaikuttaa toimintaan aikuisena mökillä tai nuorena kansallispuistossa sekä ihan siinä lähipuistossa, joka on jäänyt kapeaksi nauhaksi talojen väliin. Miksi minun pitäisi siitä välittää, kun eivät päättäjätkään välittäneet?

Lopulta maaseudulla luontoa ei välttämättä edes säily. Sinne voi tulla kaivos, hakkuuaukea tai junarata. Eikä satunnainen kansallispuistovierailu luo kaupunkilaislapselle erämaassa vaeltamisen taitoja, jotka opettavat sinnikkyyteen ja luovuuteen.

Murskattu mielipide

Kaupunkilaiset arvostavat lähiympäristöään. Riistavuoren ja monen muun rakennusuhan alla olevan viheralueen ympärille on kehittynyt luontoaktivistien ja kaupunkilaisten suojelumuuri. Kaupunkien asukkaat uhatun alueen läheltä ja kauempaakin laativat vaihtoehtoisia kaavaehdotuksia kaupungille ja keräävät tuhansien nimien adresseja, jotta tärkeä viheralue voitaisiin säilyttää virkistysalueena.

Kaavoja ollaan kuitenkin turhan kankeita muuttamaan ja tekemään poikkeuksia yhteisen ympäristön puolesta. Perustellaan, että hankkeen siirtyminen kuluttaa rahaa. Eikö vastaava raha tulisi takaisin asukkaiden mielenterveyden ja fyysisen terveyden kautta, kun he saisivat liikkua metsässä ja peltojen raunamilla ja osallistua oikeasti päätöksien tekoon? Oikeuskäsittelyiden aikana voisi tutkia tyhjiä toimistorakennuksia ja asfalttialueita ja pohtia niiden alueiden muuttamista asuntorakennuskäyttöön. Keinoja kyllä löytyisi, jos vain halua olisi kuunnella oikeasti kaupunkilaisia ja noudattaa päättäjien itsensä laatimaa Lumo-ohjelmaa, joka ohjaa säilyttämään monimuotoisuutta.

Olin vähän aikaa sitten puolustamassa Pirkkolan Kalliometsää. Paikalle oli kaavoitettu urheiluhalli. Vanhassa kalliometsässä kulki kuntopolku, jota käyttivät vilkkaasti niin maastopyöräilijät kuin koiranulkoiluttajat ja perheet. Urheiluhallin rakentaminen ei sinänsä liity kaupungin tiivistämiseen, mutta sen ajaminen metsään kertoo arvostusasenteista. Ei olla valmiita käyttämään aikaa ja rahaa hallin siirtämiseen aktivistien ja lähialueen asukkaidenkin puoltamaan paikkaan vajaakäyttöisen parkkipaikan päälle tai edes nuorempaan metsäpuistikkoon, joka ei ole niin merkittävä virkistysalueena.

Muistan, kuinka istuin vartiossa Pirkkolan Kalliometsässä ja kirjoitin muistokertomusta lähimetsäretkistäni. Nojasin reilut satavuotiaaseen mäntyyn ja seurasin puukiipijän hyppelyä vastapäisen pari sataa vuotta vanhan hongan käkkyräisillä oksilla. Muistelin juuri tuota alussa kuvattua lapsuuden retkeä joen partaalle, jolloin seikkailin yksin lähimetsissä ja jolloin koin niiden menetyksen yksin.

Olimme sopineet aktivistien kesken, että kukin vartioi metsää muutaman tunnin ja ilmoittaa, jos metsän kaatotyöt alkavat. Asukkaiden mielipiteet tukivat meitä muistokirjoituksina puiden ympärillä: ”Metsä on eläinten koti.” ”Puut suojaavat meitä.”

Seuraavana sumuisena aamuna kuutelin puhelimeni ääniviestiä pelonsekaisin tuntein: ”Tulkaa äkkiä tänne, mä en saa pidettyä tätä konetta enempää loitolla. Ne kaatavat metsän”, huusi hysteerinen ääni koneen muristessa taustalla. Puolustusmuurimme särkyi katkeriin kyyneliin, kun poliisit estivät aktivisteja puolustamasta metsää.

Aamun aikana työmaa-aidan luokse kerääntyi satoja järkyttyneitä katselijoita. Heitä pysähtyi myös usein hakatun kallion luokse keskustelemaan ja kuvaamaan, kun sytytimme kynttilöitä metsän muistoksi. Oli traagisen epäreilua, että päättäjät eivät taipuneet kuuntelemaan aktivisteja, jotka kuitenkin ilmaisivat samalla tuhansien kaupunkilaisten hädän rakkaan viheralueensa puolesta.

Mielipiteitten kuuntelematta jättäminen kaupungin suunnittelussa valaa katkeraa mielialaa. Se tuo tunteen, että kokemukset ja tunteet, joita lähimetsissä kulkiessa on koettu, eivät ole yhteiskunnallisesti arvokkaita. Ne voidaan jyrätä ketjujen alle ja räjäyttää murskaksi kallion kanssa. On ristiriitaista koettaa suojella ympäristöä tiivistämällä ja murskata samalla kaupunkilaisten rakkaat lähimetsät ja kalliot sekä heidän muistonsa.

Mitä tiivistyvän kaupungin asukas kirjoittaa?

Monet vertauskuvat ja tunteiden kuvaukset tulevat luonnosta. Linnut sirkuttavat, kun kirjan päähenkilö hyppelee iloisena tapaamaan ystäväänsä. Vesi solisee rauhoittavasti, kun pelottaa. Hänen suunsa on kuin puolukka. Hän on taipuisa kuin pajun oksa. Kirjoittaako tiivistyvän kaupungin kirjailija lähinnä, että sade valuu ruskeaa betoniseinää pitkin ja taivaan pilvet kumpuilevat uhkaavina, kun päähenkilö matelee selkä kumarassa ostoskeskukseen? Ei ihme, että tarina pitää dramatisoida järkyttävillä onnettomuuksilla, sekavilla toimintakuvioilla tai siirtää kokonaan fantasiatodellisuuteen, jotta sitä innostutaan lukemaan. Kenties päähenkilö voisi löytää kaupasta palatessaan aidatun puun alta hylätyn kissan ja ihailla kaktuksensa veren punaisia kukkia. Osa varmaan kulkisi kauppaankin tunnelin kautta, jossa metsä on lähinnä liikkumaton maalaus betoniseinässä.

Onneksi meillä on vielä metsiä, puita ilman aitoja ja pellon reunamia linnun sirkutuksineen. Pysähdyn työmatkalla haavan luokse ja teen syyslehdistä mandalan. Keltaisen punerva maahan luotu aurinko rauhoittaa minua ja luo toivon tunnetta. Jaksan suunnitella retkeä kalliolle, jossa kirjoitettaisiin tarinoita oksilla ja lehdillä. Tuulenhenki voisi levittää tarinamme kaikkialle. Tai voisimme maalata kalliomaalauksia ikiaikaiseen rosoiseen pintaan. Kun retkeläiset ovat lähteneet, painan kasvoni sammaleeseen ja minusta tuntuu, että maa hengittää allani.

Seuraavassa Sirpa Arvosen (2014) harjoitus, jota on laajennettu kirjoittamisella.

Valitse metsästä tai puistosta itsellesi kiitollisuuspuu. Pysähdy puun alle ja mieti, mistä kaikesta voit tänään olla kiitollinen. Kuvittele, että sijoitat jokaisen kiitollisuuden asian yhdelle puun oksalle ja lehvälle. Katsele puutasi ja tunnustele kiitollisuuden tuntemuksia mielessäsi ja kehossasi. Palaa puun luokse silloin tällöin pohtimaan lisää kiitollisuutta tuovia ajatuksia. Voit myös mielikuvituksessasi palata puun luokse. Voit kirjoittaa kiitollisuuden aiheet oodiksi metsälle.  

Milla Tuormaa on ympäristökasvattaja, joka pyörittää Kiertävä luontokoulu Naakkaa pääkaupunkiseudun lähimetsissä.

Lähteet

Arvonen, Sirpa (2014) Metsämieli – luonnollinen menetelmä mielentaitoihin. Helsinki: Metsäkustannus.
Tuormaa, Milla (2016) Takapihalta alkaa seikkailu. Tarinoita ja toimintaideoita lähiluontoretkille. Jyväskylä: PS-kustannus.