MIIA MUHONEN: Runous apuna surun kokemuksen jäsentämisessä

 

Runous auttaa kuoleman surun kokonaisvaltaisen kokemuksen jäsentämisessä ja surun sanoittamisessa. Runous nostaa myös esille kuolemankulttuurimme ja kulttuuris-yhteiskunnallisten muutosten vaikutuksen surun kokemukseen. Aikamme kuolemaan ja kuoleman suruun liittyviä epäkohtia ovat kiire, kuolemattomuuden illuusio ja tabuajattelu. Surevan kokemuksen ymmärtäminen ja näiden epäkohtien murtaminen on tärkeää, jotta sureva saa kokemukselleen parhaan mahdollisen tuen. Sanoja surun sanattomuuteen voi löytyä runouden avulla. 

Teksti: Miia Muhonen

Elämä on matka syntymästä kuolemaan. Sen aikana luodaan ihmissuhteita, tunnetaan vahvoja tunteita, rakastetaan ja tullaan rakastetuksi. Vaikka nykyaika monin tavoin pitää yllä illuusiota kuolemattomuudesta, ei meistä kukaan voi sitä paeta. Kun läheinen ihminen kuolee, sitä seuraa suru, kokonaisvaltainen ja vahva tunne, johon ei voi edeltä käsin valmistautua.

Suru vie läheisensä menettäneen pimeyteen ja yksinäisyyteen, kuin oman kuplan sisälle. Kuollutta rakasta kohtaan tunnetaan ikävää ja kaipausta. Olo on tyhjä, kuin puolikas, ja muu maailma ympärillä jatkaa kulkuaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Surevan keho reagoi voimakkaasti suruun, ja mielessä pyörivät miksi-kysymykset. Surun vaikutukset elämään, arkeen ja jokapäiväiseen toimintaan ovat moninaiset.

Kuinka surusta sitten voi toipua? Ihmisillä on erilaisia lahjoja. Joillekin on luonteenomaista kirjoittaa, toinen voi maalata taulun ja kolmas purkaa itseään musiikin kautta. Sillä ei liene väliä, miten surua käy läpi, kunhan ylipäätään käy sitä läpi. Surusta sanotaan, että se pakenee sanoja. Yksi tapa käsitellä ja sanottaa surua on runous. Kautta aikain ovat sanataiturit kuvanneet ihmisen kokemuksia ja tunteita, elämän iloja ja suruja.

Mitä suru on?

Suru löytyy kaikista ihmiskulttuureista. Ihmiset tunnistavat toisten ihmisten surun muiden kulttuurien kasvojen ilmeiden, äänen ja kehon asennon avulla. (Klass 2014, 5.) Surun yllä on tietynlainen mysteerin viitta. Surun kokemus on hyvin henkilökohtainen. Eri tutkijat ovat kautta historian pyrkineet kuvaamaan surun kokemusta. Käsitykset ja näkemykset surusta ovat muokkautuneet monin tavoin.

Sigmund Freud puhui surusta työnä, jossa kiintymyksen tunteesta edetään eräänlaisen irtautumisen kautta uuteen tilaan, jossa on mahdollista muodostaa uusia kiintymyssuhteita. Freudin mukaan surevan kuuluisi irrottautua niistä siteistä, joita hänellä on kuolleeseen läheiseen. Tähän sureva pääsee tuskaisen työn kautta. Suru on nähty myös sairauden kaltaisena tilana, ja 1940-luvulta alkaen se luokiteltiin oireyhtymäksi. (Pulkkinen 2016, 43, 45–46.)

1990-luvulla virisi uusi surukäsitys. Siinä suru nähtiin jatkuvana siteenä, prosessina, josta sureva ei pääse koskaan irti. Viime vuosikymmeninä surusta on kyetty näkemään sen sosiaalinen luonne. Yksilölliset suremisen tavat ja mallit ovat valtaamassa alaa vaiheiden kautta etenevän prosessin tieltä. Keskiössä on surevan resilienssi eli surevan selviytymiskykyisyyden merkitys. Tony Walter (1999) toteaa, että yksilöllinen suru tulisi nähdä aina kokemushetken kulttuuriin, yhteiskuntaan ja aikaan kietoutuneena. (Pulkkinen 2016, 50, 52.)

Emeritusprofessori Jouko Lönnqvistin (2014) mukaan suru on kokonaisvaltainen reaktio menetykselle. Aivot siirtävät surun aiheuttamia vaikutuksia muualle kehoon. Sureva kokee monenlaisia tuntemuksia, kuten ruokahaluttomuutta, rintakipua sekä kiihtymistä/levottomuutta ja lamaantuneisuutta samaan aikaan. Nämä ovat normaaleja tuntemuksia, jotka helpottavat ajallaan. Surussa ihmisen stressinsäätöjärjestelmä menee epätasapainoon. (Selin 2014.)

Kuoleman suru ja runous

Surun kokonaisvaltainen kokemus pakenee sanoja. Surun sanoittaminen on kuitenkin tärkeää, että vahvasta, monella tasolla ihmisen elämää koskettavasta tunteesta, syntyisi jonkinlainen ymmärrys surijalle itselleen. Sanat ikään kuin alleviivaavat ja todentavat surevan kokemusta hänelle itselleen ja rinnalla kulkijoille.

Sanoilla voidaan lohduttaa toista ihmistä. Sanat auttavat jäsentämään ja ymmärtämään kokemuksia ja tunteita. Sanoittamisen avulla myös kipeistä kokemuksista ja tunteista voi päästä eteenpäin. Tällöin kipeä kokemus voidaan muistaa ja siitä voidaan kertoa tarina. Puhuminen ja kuuntelu ovat yleensä avainasemassa vaikeuksista toipumisessa. Kielellä ja sanoilla on äkillisessä kriisissä, kuten kuoleman surussa valtava voima. Niillä voi mennä kohti tunnetta ja kokemusta, kuvata ja purkaa sitä. Ihminen kokee asioita koko olemuksellaan: ajatuksilla, tunteilla, aistimuksilla ja kehon reaktioilla. Sanojen tulee palvella toipumista, ei määrätä sitä. Sanomattomalle tunteelle voi toisen kirjoittamasta tekstistä, esimerkiksi runoista tai aforismeista, löytyä apua. (Palosaari 2008, 137, 139.)

Traumaattiset kokemukset tallentuvat kehon ei-sanalliseen muistiin. Runouden avulla näitä kokemuksia on mahdollista sanoittaa ja myös ymmärtää. Runoudessa kuolema ei ole tabu, mikä myös auttaa surun sanoittamisessa. Samalla kun sureva puhuu runosta, hän voi puhua omasta kokemuksestaan. Runouden myötä avautuu nopeampi kosketuspinta tunneperäisiin ja kognitiivisiin tajunnan sisältöihin. (Linnainmaa 2008, 117–118.)

Runojen monimielisen ja monitulkintaisen kielen avulla voidaan tehdä mahdottomasta mahdollinen ja surun tarkasteluun saadaan usein tarvittavaa etäisyyttä. On asioita, kokemuksia ja tunteita, joiden kuvaamiseen tavalliset sanat tai sanamuodot eivät riitä, koska niillä ei tavoiteta riittävää syvyyttä. Sen sijaan runojen metaforinen kieli avaa väylän, jonka avulla voi tavoittaa ja kuvata muuten tavoittamattomissa olevia tunteita. (Kaitakorpi 2018, 17–18.)

Narratiivinen sururyhmä ja runous

Sosionomi (YAMK) -tutkintoon kuuluvassa opinnäytetyössäni (Muhonen 2020) olen tutkinut, kuinka runous voi auttaa surun kokemuksen jäsentämisessä. Opinnäytetyöni aineisto kerättiin narratiivisessa sururyhmässä. Kokoonnuimme seitsemän kertaa. Kokoontumisten välissä osallistujat kirjoittivat surun kokemuksestaan. Anna-Mari Kaskisen ja Elina Salmisen runot tukivat surun sanoittamisessa ja siitä kirjoittamisessa. Aineistona olivat näiden lisäksi omat muistiinpanoni käydystä keskustelusta.

Narratiivisen analyysin kautta muotoituivat surun kokemusta kuvaava narratiivien sarja, jonka juoni mukaili kokoontumistemme teemoja. Yhdessä nämä narratiivit muodostivat surupolun ydintarinan, surukokemuksen kuvauksen surevien omalla äänellä. Siinä edettiin surun alkuhetkistä kohti toivon näkymiä.

Näyttää siltä, että jo aivan surun alkuhetkistä alkaen runoilla on merkitystä. Ne auttavat pohtimaan ja käsittelemään omaa surua ja antavat lohdutusta surevalle. Runous nostaa esiin surun aaltoilevan tunteen, jota kuvaavia sanoja ovat esimerkiksi pimeys, kylmyys, yksinäisyys, ikävä ja tyhjyys. Esiin nousevat myös miksi-kysymykset: miksi juuri nyt ja miksi juuri minä? Luonnon merkitys surussa näyttää merkittävältä. Lisäksi merkittäviä ovat uskon, toivon, kiitollisuuden ja rakkauden vahvat tunteet ja kokemukset. Uskon kautta syntyy tunne, ettei surussa tarvitse olla yksin, ja myös luottamus jälleennäkemiseen.

Tutkimusaineistossa runous nostaa esiin myös aikamme kuolemankulttuuriin ja kulttuuris-yhteiskunnallisen kontekstiin liittyvän kiireen, kuolemattomuuden ja tabuajattelun suhteessa kuolemaan ja kuoleman suruun. Surevien kertomukset surun kokemuksesta kuvaavat karulla tavalla tätä meidän aikaamme. Jotta surevaa voi tukea hänen surussaan, on rohkeasti ja luonnollisesti voitava yhdessä läheisten kanssa ja yhteiskuntana murtaa kuoleman tabua.

Lopuksi

Runouden merkitys surukokemuksen jäsentämisessä on selkeä. Runous auttaa surevaa tunteiden hahmottamisessa, kokemuksen jäsentämisessä, toimintansa ymmärtämisessä ja tämän kaiken sanoittamisessa. Tämä puolestaan voi auttaa surevia kohtaavia ammattilaisia ja muita rinnalla kulkijoita surevan tukemisessa. Vaikka jokaisen suru on ainutlaatuinen, on surussa paljon myös yhdistäviä tekijöitä. Kun ymmärryksemme kasvaa, myös mahdollisuutemme auttaa surevia parantuu.

Runot voivat toimia keskusteluun tai kirjoittamiseen liittyen ajatuksien herättelijänä, tunteiden ja kokemuksen jäsentäjinä. Niiden avulla on mahdollista nostaa tajunnan tasolle piilossa olevia tunteita. Runot voivat auttaa kaikenlaisten tunteiden käsittelyssä. Runot voivat auttaa pääsemään syvemmälle surun kokemuksen tunteisiin ja auttaa tarkastelemaan tunteita ikään kuin kauempaa. Näin vahvojakin tunteita on helpompi jäsentää ja sanoittaa.

Joskus koko runo puhuttelee lukijaa tai kuulijaa, toisinaan yksi sana tai lause voi olla merkittävä juuri nyt ja juuri tähän elämän hetkeen. Runoilla on mahdollista lohduttaa ja rohkaista. Runot voivat toimia hiljentymisen tukena. Surevaa voi myös rohkaista kirjoittamaan oman runon, joka voi ehkä jonain päivänä tukea toista surevaa. Kuoleman suru pakenee sanoja. Sanoja surun sanattomuuteen voi löytyä runouden avulla.

***

Miia Muhonen on sosionomi (YAMK) ja työskentelee diakonina Kontiolahden seurakunnassa.

Sosionomi (YAMK) opintoihin liittyen Muhonen teki opinnäytetyön Sanoja surun sanattomuuteen – Kuoleman suru ja runous. Helsingin diakonia-ammattikorkeakoulu, 2020.
http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2020112223644

 

Lähteet

Kaitakorpi, M. (2018) Runot – tunteiden tulkit. Runotyöskentely omaisen hyvinvoinnin tukena läheisen sairastuessa psyykkisesti. [Opinnäytetyö: Hämeen ammattikorkeakoulu]. http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2018110616712

Klass, D. (2014) Grief, consolation, and religions: a conceptual framework. Webster University—St. Louis, Missouri.            https://www.researchgate.net/publication/264431348

Linnainmaa, T. (2008) Kriisit ja kirjallisuusterapia. Teoksessa S. Mäki & T. Linnainmaa (toim.) Hoitavat sanat. Opas kirjallisuusterapiaan, 106–125. Helsinki: Duodecim 2008.

Palosaari, E. (2008) Lupa särkyä. Kriisistä elämään. Helsinki: Edita.

Pulkkinen, M. (2016) Salattu, suoritettu ja sanaton suru. Läheisen menettäminen kokonaisvaltaisena kokemuksena. Väitöskirja. Helsingin yliopisto.

Selin, H. (2014) Mitä suru on? 28.10.2014. Saatavilla: https://www.potilaanlaakarilehti.fi > artikkelit > mita-suru-on