ESITTELYSSÄ Andrei Tarsalainen: Elämänlanka
Andrei Tarsalainen: Elämänlanka. Lyhytlyriikkaa. Tampere: Mediapinta, 2025.
Teksti: Linnea Alho
Kaunis ja sitkeä elämänlanka
Elämänlanka on kääntäjä, toimittaja ja runoilija Andrei Tarsalaisen viimeiseksi jäänyt
runokokoelma. Teos kertoo lähestyvästä kuolemasta – mutta nimensä mukaisesti myös
elämästä.
Maailmassa, joka on täynnä julmuutta ja jossa toisaalta kuolema yritetään kieltää, runoilijan
katse on toisenlainen: inhimillinen, intiimi. Tietoinen kuoleman lähestyminen ei ole
kuitenkaan helppoa, vaan tekstistä välittyy halu vielä kokea, olla ja nähdä. Elämänlanka onkin
puutarhan marjapensaisiin kietoutuva, vaikeasti hävitettävä ja sitkeä rikkakasvi.
Tarsalainen on aiemmin julkaissut muun muassa haikuja sisältävän, luonnosta ja antiikin
mytologiasta ammentavan runokokoelman Seitsemäs kukka (2017, Reuna). Haikun
aforismimaisuus ja kirkkaankuulaat runokuvat ovat läsnä myös Elämänlangan runoissa.
Muuttolintujen huudot
aamunkoitossa –
Maailman sielun huokaus
Elämänlangan loppupuolella haikumainen eleganttius väistyy, kun runominä purkaa
ärtymystään nykymaailmaan ja ihmiskuntaan. Toisaalta ärtymys on samaistuttavaa ja
inhimillistä; se kertoo välittämisestä. Pienestä epätasaisuudesta huolimatta teos sisältää
kymmeniä huikean kauniita runoja, jotka ovat tiiviitä muodoltaan ja syviä sanomaltaan.
Inkerinsuomalaisen Tarsalaisen tuotannossa tulee esiin historian käänteissä varjoon jääneitä
näkökulmia suomensukuisten ihmisten kohtaloista rajojen eri puolilla, kuten teoksessa
Lapsuuteni sillat – muistoja lapsuuteni ja nuoruuteni Leningradista (2013, Interworld).
Elämänlangassa aistin jotakin sellaista, josta virolainen semiootikko ja kirjailija Valdur Mikita
puhuu itämerensuomalaisena osana psyykettä. Elämänlangassa itämerensuomalaisuutta
henkii yhteiselo luonnon kanssa. Luonto ei ole vain symboli, vaan se on elossa runominän
rinnalla.
Pitkospuiden alla
virtaa ääneti puro.
Kun kuuntelen sitä,
minustakin tulee tyyni.
Vuodenkierto on teoksessa lanka, jolla elämä punotaan yhteen. Vuodenkierto on myös
perinteisten haikurunojen elementti. Runominän toiveena on saada kokea vielä ”tämä sama
yö seuraavana talvena” ja ”jätän perinnöksi kevääseen kielot, kesään laineiden liplatuksen ja
syksyyn vaahteran ruskalehdet”.
Syyspuolen runoissa on haikeutta ja surua, toisaalta yhteyden kokemusta kaloihin,
muuttolintuihin, hämähäkkeihin ja kuoleviin kasveihin. Talven kohdalla luontoteeman rinnalle
astuu henkisen todellisuuden luonne – unenomaisuus.
Tähän maailmaan
minä synnyin kuin uni uneen ja kerran
katoan kuin usva aamuun.
Kirsikkapuiden kukkiessa, kuoleman ollessa jo lähellä, runoilijan katse kääntyy jaettuun
elämään rakkaiden kanssa ja ihmeelliseen kohtaamiseen rakastetun kanssa. Vaikeassa
maailmanajassa, jossa elämme, Tarsalaisen runo rakkaudesta koskettaa:
Teet maailmastani
paremman ja suuremman,
teenkö samaa sinulle?
Jos osaisimme aina rakastaa näin ja kysyä toiselta tämän kysymyksen, millainen paikka
maailma olisikaan! Kokoelman runot ovat ilmiselvästi helmiä myös kirjallisuusterapeuttiseen
työhön.
Elämänlangan viimeisessä runossa runon minä on valmis: hän on sanansa sanonut. Runon
myötä maailmasta poistuu mies, joka on elänyt täydesti ja rakastanut täydesti.
Teksti: Linnea Alho