ESITTELYSSÄ Risto Anton Rahikainen: Missä sydän keinuu. Mielen maisemia. Valokuvat Lauri Rahikainen. Bookcover, 2023.

Risto Anton Rahikainen: Missä sydän keinuu. Mielen maisemia. Valokuvat Lauri Rahikainen.

Bookcover, 2023.

Teksti: Kirsi Virkkunen

Jokaisessa puussa kasvaa oma metsänsä

Lyhyt runomuoto on parhaimmillaan intensiivinen ja oivalluttava. Tiiviydessään se voi ylittää sanat ja ohittaa arkitietoisuuden.

Yksinäisyys istuu / leikkipuiston penkillä – / lehti leijailee viereen.

Muutamin harkituin sanoin runo voi suunnata lukijan katseen viistosti johonkin tuttuun ja saada sen näyttämään tuoreelta. Lukija pysähtyy, katsoo mietteliäästi kaukaisuuteen ja kuuntelee hiljaisuudessa kohtaamista yhteisessä kokemuksessa. Sanoilla on voimaa kohottaa lukijansa.

Kuunnella tuikitavallisia / mystisiä ääniä / hymninä / jota tajunta soittaa sielulle

Tartun runokirjoihin yllä kuvaamani odotukset mielessäni. Rakastan japanilaisia haikuja ja tankoja, niiden korostetun yksinkertaista vaikutelmaa, joka avautuu moniselitteisyydeksi hitaasti, kerrostetun kukan tavoin. Kun siis luen lyhyttä runoa, odotan siltä erityistä kirkkautta ja terävää katsetta. Odotan, että rönsyt on katkottu ja jollekin piilotetulle on tehty tilaa tulla esiin. Tämän runokokoelman äärellä jäin mietteliääksi.

Runoilija on ollut tuottelias, kirja on runsaudessaan ja tiiviydessään jopa hengästyttävä. Tiivis taitto ei valitettavasti kunnioita runojen kaipaamaa hidasta lukemisen tapaa: kuulostelua, maistelua, hauduttelua. Kun sivut ovat täysiä, mieli kiirehtii jo eteenpäin. Seuraavaan runoon ja taas seuraavaan. Hengittääkseen itsenäisesti ja kasvaakseen mittaansa runot olisivat hyötyneet ilmatilasta ympärillään. Taukopaikoista, joissa sulatella lukemaansa, asettua sanojen maalaamiin maisemiin ja kuunnella, missä helähtää. Onneksi kirja tarjoaa värikylläisiä luontokuvia pysäkeiksi lukijalle. Katse saa pysähtyä ja mieli rauhoittua.

Runot kurottelevat rakkauteen, ystävyyteen, kirjoittajan omaan tarinaan, luontoteemoihin. Elämään laajuudessaan ja pienuudessaan, konkretiaan ja sitten taas johonkin ihmistä suurempaan. Aiheet ovat moninaisia, kuten elämä itse. Minulle lukijana kokoelma onkin kuin villiintynyt puutarha, jossa rönsyt ovat saaneet vapaina kasvaa omiin suuntiinsa ilman puutarhurin hellävaraisia mutta määrätietoisia karsintatoimia. Runojen ryhmittely, ja karsintakin, olisivat luoneet kokoelmalle sen kaipaamaa rytmiä. Kokoelma sisältää kuitenkin helmiä, jotka hehkuvat runsaudenkin keskeltä. Ne ovat juuri niitä, jotka jättävät lukijalle tilaa oivaltaa itse, eivätkä pureskele vastauksia valmiiksi. Niitä, jotka nousevat yksityisestä yhteiseen. Heittävät täkyn, eivät pyri kiireellä perille.

Jokaisessa puussa / kasvaa oma metsänsä / Jokaisessa linnussa / lentää oma parvensa.

Kuten kirjan takakannessa sanotaan, jokainen meistä on jättänyt ja jättää jatkuvasti jälkiään kaikkialle. Runoilija on jättänyt meille paljon jälkiä havainnoistaan ja pohdinnoistaan, katsellut elämää tarkoin ja elänyt sitä väkevästi. Uskon, että runoilijan meille jättämät jäljet olisivat olleet vieläkin muistettavammat ja erottuvammat, mikäli runoja olisi rohjettu karsia. Väljyydessä helmet loistavat kirkkaammin.

Kirsi Virkkunen on ryhmätaideterapeutti, kirjallisuusterapiaohjaaja ja Luova Uniohjaaja® -kouluttaja.