Kirjallisuusterapia

ESITTELYSSÄ Sinikka Mäntysalo: Ei kenenkään oma

Sinikka Mäntysalo: Ei kenenkään oma. Graafinen suunnittelu: Marsa Pihlaja. Kirjapaino Helsinki Bofori Oy, 2022. Omakustanne.

Teksti: Helena Hietaniemi

Runoilla kerrottu kasvutarina – hellästi, myötäeläen

Kaunis kirja, kannessa harmaa lehdetön puu ja keltainen perhonen. Kuvitus toistuu läpi kirjan. Myös kirjan nimi, Ei kenenkään oma, houkuttelee avaamaan, mihin nimellä sitten viitataankaan. Yksinäisyyteen ja ulkopuolisuuteen vai vapauteen?

Sinikka Mäntysalo on kirjoittanut runoiksi kehityskertomuksen – pääosassa on ihmisen alku, jonka taipaleen hän kertoo empaattisesti ja hellästi. Runoista on luettavissa sekä halu suojella että puhaltaa perhonen siivilleen. Kirjan kanteen painetussa nimirunossa kapaloihin kääritty lentää matkaan kuin silkkiperhonen. Metafora on herkkä ja vahva. Silkkiperhosen munista kuoriutuu toukkia, jotka koteloituvat ja kehräävät suojakseen silkkisäikeet. Hyvissä oloissa niistä tehdään aito silkki.

Mäntysalon runot kertovat perhehoitoon sijoitetun lapsen tarinan. Lukijalle omistetuissa sanoissaan runoilija ilmaisee halunsa jakaa kokemusta, joka on kirjoittautunut hänen sydämeensä – Ei kenenkään oma – koska tietää monen kantavan itsessään tuota samaa kokemusta.

Kirjoittaja luottaa sanoihin, jotka hän lähettää ”vapaana leijana taivaalle”.  Tunteiden ja kokemusten sanoittamista ei pidä pidätellä vaan päästää irti. Sanoitettu kokemus vahvistaa ihmistä, vaikka sanat lähettäisi tuuleen, vetten päälle, ilmavirtojen syliin.

Kirjoittaja kuvittelee äitinsä ja isänsä, siittäjänsä ja synnyttäjänsä, kahden haaksirikkoisen lyhyen kiihkon. Yhteinen onni ei toteutunut, uusi elämä kuitenkin syntyi. Runo ”Mulperiperhonen” kuvaa vahvoin kuvin syntymistä tähän maailmaan. ”saapui ohjuksen kantamana, lävisti ilmakehän maanpinnan saavuttaen”, parkaisee, kirjoittaa kuun sisuksessa hieroglyfejä. Äiti ei kuitenkaan jaksa hoivata, isä ottaisi, äiti antaa, isä saa, äiti hakee pois. Vieras ihminen valitsee, kirjoittaa paperit, vie pois, ottaa hoiviinsa.

Runossa ”Luovutettu” kirjoittaja eläytyy pieneen kotia odottavaan lapseen, jonka ”kuka vain kunnon ihminen voi mukaansa ottaa, sopivan valita, väreiltä, kooltaan mieluisimman”. Biologisesta äidistä ja vauvasta jää muistoksi mustavalkoinen valokuva.

Isompana lapsi ihmettelee, miksi äitienpäiväkortti piti aina askarrella kahtena kappaleena. Sitten kasvattiäiti kertoo huolettomalle, kesästä ja leikeistä iloitsevalle lapselle musertavan totuuden: ”Äiti ei ole sinua synnyttänyt. Olet meille haettu lapsi.”

Kuka minä sitten olen, kun en ole se, joksi itseni kuvittelin, kysyy perustansa menettänyt lapsi. Pieni kokee olevansa vieras itselle, vieras muille. Runoissa virtaa ulkopuolisuuden, erilaisuuden, joukkoon kuulumattomuuden kokemus. Aina jokin muistuttaa: et ole heikäläisiä/ et ole meikäläisiä.

Uuden opettajankin kohtaaminen jännittää pientä tyttöä. Joutuuko hän taas selittämään, kuka hän on, miksi hänellä on eri nimi kuin perheensä muilla jäsenillä.

Runo ”Näkijä” kuvaa, mitä on nähdä sellaista, mitä muut eivät näe: osata lukea ilmeistä ja eleistä. Raskasta lienee se, että omat tulkinnat eivät aina miellytä. Sen parina runo ”Kokija” kuvaa kiitollisuudenvelkaa, joka ei lyhene, koska ”ruokkivan kättä ei purra”. Runo ”Häpeän synty” kertoo häpeän irrationaalisen olemuksen. Se iskee äkkiarvaamatta, se ei kysy lupaa, olitpa missä tahansa. Se on julkea, se koskee koko ihmistä, ruumista ja sielua. 

On onneakin, kuten kermakakku 10-vuotispäivänä, jolloin kissanpennut kehräävät kopassaan ja omenapuut kukkivat kotipihalla.

Runossa ”Side” kokija ikään kuin pyytää lupaa ajatella, että on kasvatusäitinsä oma, vaikka synnyttäjä onkin ollut eri. Lapsi haluaa ”sulautua, kuin muuntaantua omaksi”. Lukijaa liikuttaa tämä oikeutettu toive. Runo ”Arkisto” kuvaa isän konkreettista etsintää ja löytämistä, kun kokijalla on jo oma perhe ja lapsia. Isältä saapuu kirje – selityksineen: miksi kävi niin kuin kävi. Biologisen äidin kanssa yhteys löytyy kenties pilvenreunalta.

Kirjan toisessa osassa tyttö rakastuu, eikä kehen tahansa vaan ylivertaiseen, jumalaiseen olentoon, jollaisina vain rakastuneet toisensa näkevät ja kokevat. Mäntysalon runokuvissa rakastavaiset yhtyvät yhdeksi lihaksi pohjoisen revontulitaivaan alla. Syntyy lapsi, ja synnyttävä äiti, joka kerran on ollut hylätty lapsi, saa tietää, ”mitä on olla oma toiselle, toisilleen ikiomat, ikuisesti toistensa omat”.

Kirjan kaikilla 81 runolla on nimi kuten Syli, Lähtö, Side, Reunalla tai Heijastus. Sisällysluettelo on kuin kirjallisuusterapeuttinen sanaharjoitus, joka voisi mennä näin: Kirjoita muisto tai kokemus, jonka sana herättää. Alleviivaa syntyneestä tekstistä sinulle tärkein, yllättävin tms. ja kirjoita siitä lisää.

Mäntysalon kokemukselliset runot lohduttavat ja valavat uskoa siihen, että elämä kantaa. Runoissa elää toivo kaiken matkaa. Onhan sanat päästetty irti koettaviksi ja muotoiltaviksi. Runoilijan sanoin: nousee siiville, vapaana lentoon.

Helena Hietaniemi on toimittaja ja kirjallisuusterapiaohjaaja.