Kirjallisuusterapia

Runoutta ja rakkautta Taiteiden yössä

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Teksti: Ilse Nyberg   Kuva: Silja Mäki

Suomen Kirjallisuusterapiayhdistys ry järjesti 15.8.2019 perinteisesti Kallion kirjastossa Helsingin Taiteiden yön tilaisuuden. Ohjelmassa oli runoesitys ”Me muutumme siksi mitä rakastamme” sekä runotyöpaja. Samalla yhdistys esitteli toimintaansa. Paikalle saapui pienehkö yleisö.  

Aluksi kirjallisuusterapiaohjaaja Heikki Savola kertoi meille kirjallisuusterapiasta ja sen monista käytännön sovelluksista. Lukemisen ja kirjoittamisen terapeuttista vaikutusta voidaan kokea niin päiväkirjan avulla kuin ohjatussa kirjallisuusterapiaryhmässäkin. Kirjallisuusterapian historiaa valotettiin 1900-luvun alusta nykypäivään saakka. Suomen kirjallisuusterapiayhdistys mainittiin Euroopan vanhimpana, toiminta alkoi jo vuonna 1981. 

Seuraavaksi Jaana Huldén ja Heli Hulmi esittivät runoja mm. Eeva Kilveltä, Edith Södergranilta ja Tua Forsströmiltä – teemana rakkaus ja sen monet ulottuvuudet. Voimallisesta esityksestä jäivät mieleen rakastumisen kauniit, katoavat ja unenomaiset hetket – toisaalta intohimon myrskyt ja rakkauden loppu, kun kohtalottaret erottavat rakastavaiset toisistaan. Luopumisen kipeys ja kohtaamisen voima. Runoissa puhui myös äidinrakkaus: väkevänä ja haikeana. Minua kosketti etenkin runo, jossa äiti ja tytär kohtasivat kaipuussa toistensa luo, eivät muuten. 

Runot peilasivat myös pitkän parisuhteen uskollisuutta ja pysyvyyttä. Muutamissa kohdissa vilahteli luonnonelementtejä kuten aurinko, vesi ja sade osana rakkauden maisemaa. Esitys oli kokemuksena vuoroin pysäyttävä, haikean lohduttava ja voimaannuttava. Niin kuin rakkauskin voi olla. 

Runopajan aluksi kirjallisuusterapiaohjaaja Kirsi Virkkunen johdatti meidät vapaaseen kirjoittamiseen. Lyhyen kirjoitustuokion jälkeen valitsimme omasta tekstistä kutkuttavat kohdat, joista koostettiin yhteinen sanalista taululle. Sitten pieni keskittynyt joukko kirjoitti vartin ajan intensiivisessä hiljaisuudessa, jokainen oman runonsa käyttäen runkona yhteisiä sanoja. Koin, että ympärillemme muodostui kuin rauhoittava läsnäolon kupla – eräs osallistuja kuvasi kokemusta flow-tilaksi. Muutamat halusivat jakaa runonsa toisille ja lopuksi sana oli vapaa. Todettiin, että runkosanat ja tiukat aikaraamit antoivat uskallusta heittäytyä kirjoittamisen virtaan, antaa sanojen tulla. ”Käsi tietää mitä tekee.” 

Lähdin tilaisuudesta runouden koskettamana ja jälleen kerran ihmettyneenä kirjallisuusterapian elävöittävästä voimasta.