Vahvistusta, inspiraatiota, uusia polkuja – kirjallisuusterapiakonferenssi Jyväskylässä

Johdannoksi haluan todeta, että Suomi on ollut minulle lähes neljänkymmenen vuoden ajan ”mittapuu”, johon voin verrata itseäni, josta voin laskea todelliseen tietoisuuteen heräämiseni ja jonka ansiosta olen voinut tulla siksi, joka juuri nyt olen. Tästä syystä minulle oli erityisen tärkeää saada osallistua Jyväskylässä 2.–4.10.2025 järjestettyyn 2. eurooppalaiseen kirjallisuusterapiakonferenssiin (2nd European Biblio/Poetry Therapy Conference 2025. Exploring new dimensions of biblio/poetry therapy).Ehkä juuri tästä syystä odotukseni olivat korkealla – sekä konferenssin että omien tavoitteideni suhteen.

Konferenssin kutsut, valmistelut ja itse tapahtuma vahvistivat käsitystäni siitä, että suomalaiset kollegat olivat valmistautuneet erittäin ammattitaitoisesti ja ottivat meidät vastaan suurella huolenpidolla. Ainoa haaste oli ehkä se, että opasteet olivat niin pieniä, etten aina huomannut niitä (tosin voi olla, että luonnonkauneus vei usein huomioni). Minulle suomenkieliset ohjeet eivät tuottaneet ongelmia, mutta joillekin osallistujille niiden tulkitseminen oli hankalaa.

Päiväni alkoivat ja päättyivät aina erinomaisesti, sillä kävelin noin 20 minuuttia majoituspaikastani konferenssin kulloiseenkin tapahtumapaikkaan. Nautin siitä, että tämä toi joka päivä uuden haasteen ja ilon, sillä saimme tutustua yliopistoalueen eri rakennuksiin – sekä vanhoihin että uusiin.

Konferenssin alku oli minulle hurmiollinen hetki: tuskin saatoin uskoa, että olin paikalla ja sain olla osa tätä yhteisöä. Avauspuheiden jälkeen Päivi Kososen koskettava ja ajatuksia herättävä esitys auttoi minua tuntemaan oloni kotoisaksi ja loi heti yhteisöllisyyden tunteen. Hänen henkilökohtaiset muistosanansa Terhikki Linnainmaasta puhuivat minulle kunnioituksesta, rakkaudesta ja nöyryydestä ja vahvistivat käsitystäni siitä, että rehellisessä, yhdessä ajattelevassa ja tuntevassa yhteisössä myös elämän päättyminen saa uuden, fyysisen kokemuksen ylittävän merkityksen. Kososen katsaus suomalaisessa asiantuntijapiirissä arvostettuihin suuntauksiin määritti konferenssin hengen. Myöhemmät työpajat ja esitykset vain vahvistivat hänen esittämäänsä ongelmanasettelua.

Kuten kaikissa vastaavissa ammatillisissa tapahtumissa, täälläkin runsaudenpula pakotti valitsemaan kahden hyvän välillä. Joistakin tilaisuuksista jouduin valitettavasti jäämään pois, ja jälkikäteen kollegoilta kuulemani perusteella se harmittaa, mutta kaikesta, mihin pääsin mukaan, opin jotain uutta.

Konferenssi alkoi onnekkaasti, sillä avausluennon jälkeen osallistuin Mariana Casalen työpajaan, jossa hänen ammattitaitonsa pääsi oikeuksiinsa. Pidin tekstikeskeisyydestä ja siitä, miten hän loi muutamassa minuutissa toimivan ryhmän eri puolilta saapuneista kollegoista. Hänen huomionsa ulottui kaikkeen ja kaikkiin. Mariana kokosi ja ohjasi keskustelua lempeästi. Hänen persoonansa oli määrätietoinen ja samalla hyvin inhimillinen. Hän toi esiin tehtävän erityisyyden, mutta ei salannut sitä, että tämä oli vasta pintaa ja varsinainen työ alkaisi myöhemmin. Tämä kokemus merkitsi minulle vahvistusta, jota todella tarvitsin konferenssin ensimmäisenä päivänä.

Toinen päivä – inspiraatiota ja uusia polkuja

Toisen päivän aamupäivällä kuuntelin kolme esitystä, jotka palvelivat kahta tavoitetta: ne osoittivat uusia suuntia ja kokeiluja kirjallisuusterapian kentällä sekä inspiroivat minua.
Ildikó Szuper tutkii henkilökohtaisten elämäntarinoiden autoetnografista vaikutusta ja esitteli Orhan Pamukin tuotantoon pohjautuvan mahdollisen mallin. Oli mielenkiintoista huomata, kuinka kaukana oma maailmani oli siitä, mitä hän hahmotteli – mikä herätti tietenkin uusia ajatuksia. Häntä seurasi Mika Hallilan henkilökohtainen ja avoin esitys. Se vahvisti ammatillista uskoani siihen, että oikein valittu teos voi oikealla hetkellä kohdatessaan olla käänteentekevä voima. Se voi merkittävästi auttaa purkamaan ja hyväksymään vuosien aikana kertyneitä loukkauksia, järkyttäviä kokemuksia ja traumoja, kun teoksen tarjoama samaistumisen mahdollisuus ja peili saadaan käyttöön. Lopputuloksena persoonallisuus vain rikastuu.

Aamupäivän osion päätti Merja Kauppinen. Hyvin jäsennelty ja runsaasti kokemuksia sisältänyt esitys vertaili kuuden ryhmän terapeuttista työskentelyä. Minulle oli hyödyllistä se erottelu, jonka mukaan ryhmien työtä arvioitiin: yksilötaso, ryhmätason toiminta ja terapeuttinen vaikutustaso.

Toista pääpuhujaa, Judit Béresiä, odotin suurella mielenkiinnolla, sillä tunnen Juditin henkilökohtaisesti. Yhteytemme ulottuu hänen kirjallisuusterapeuttisen työnsä alkuvaiheisiin. Hänen esityksensä oli esimerkillisesti ja kurinalaisesti rakennettu, ja hänen vakuuttava tapansa esiintyä tarjosi varmasti monille inspiraatiota. Hänen kirjalliset esimerkkinsä toivottavasti herättivät muidenkin kiinnostuksen unkarilaisen kirjallisuuden merkittäviä tekijöitä kohtaan.

Tämän jälkeen astuin hieman mukavuusalueeni ulkopuolelle ja tein retken musiikin, tanssin ja kirjallisuuden mahdollisiin kohtaamispisteisiin. Tässä minua johdatti osittain Luca Buonaguidin intohimoinen esitys ambulance songsin maailmasta. Sen jälkeen jouduin täysin tuntemattomalle alueelle: kreikkalaiset kollegat, Evangelia Gkioni ja Andreas Dritsas, tarjosivat chorodromena-työpajassa ainutlaatuisen, luonnonläheisen ja hengellisen kokemuksen. Olin iloinen, että osallistujien keskuudessa nousi esiin kysymyksiä, jotka etsivät kirjallisuusterapiassa keskeisten tekstien roolia ja tehtävää myös näissä erilaisissa lähestymistavoissa.

Konferenssin tässä vaiheessa tunsin tarpeen pitää pienen tauon – osittain siksi, että iltapäivän myöhäisessä osiossa oli minun vuoroni esiintyä. Kuten niin usein, löysin turvapaikan luonnosta. ”Päätä tuulettamaan” ei tarvinnutkaan mennä kauas, sillä heti kun astuin ulos rakennuksesta, ympärilläni oli hiljaisuus, linnunlaulu ja mutkittelevat polut. Annoin ajatusteni harhailla. Tuntui hyvältä astua pienelle polulle ja vain kulkea, hengittää raikasta ilmaa, nauttia luonnon tarjoamasta ainutkertaisesta elämyksestä ja virittäytyä omiin ajatuksiin.

Esitykseni ja konferenssin kohokohdat

Esityksessäni käsittelin kokemuksia, joita sain Kjell Westön romaanin Missä kuljimme kerran kirjallisuusterapeuttisesta lukemisesta. Perustin työni viiden eri elämäntilanteessa olevan henkilön subjektiivisiin tulkintoihin. Keskityimme muutamiin keskeisiin hahmoihin ja käytin useita menetelmiä käsittelyn aikana.

Aluksi olin hyvin hermostunut, sillä tiesin, että esitykseni pidettäisiin suurimmassa luentosalissa. Heti kun näin ensimmäisen kuvan heijastettuna valkokankaalle, rauhoituin. Kuvien verkkomaiset sommitelmat täyttivät salin kaukaisimmatkin nurkat, ja jokainen saattoi tuntea olevansa 1900-luvun alun Helsingissä. Näin esitellyt henkilöhahmot eivät enää olleet elottomia hahmoja, vaan elivät keskuudessamme sukulaisina, naapureina ja ystävinä.

Tauoilla sain paljon palautetta, joista inspiroivin oli ehkä tämä: ”Nyt otan hyllystä ja luen sen romaanin, joka on pölyttynyt siellä jo vuosia.” Olin erityisen iloinen siitä, että session mentorina toimi Päivi Kosonen, jonka kanssa sain vaihtaa muutaman sanan henkilökohtaisesti.

Esitykseni jälkeisessä euforisessa tunnelmassa seurasin seuraavaa esitystä, joka tarjosi katsauksen Englannin tilanteeseen ja siihen, kuinka suuri vastuu liittyy kirjallisten tekstien valintaan. Tämän esityksen piti Krisztina Surányi-Csekő.

Konferenssin kohokohtia oli vastaanotto Vesilinna-ravintolassa, jonka ainutlaatuinen tunnelma teki illasta erityisen. Sekä matka sinne että paluumatka olivat osa kokemusta: sain kävellä harjulle loistavassa seurassa, ihmetellä kaupunkia ja metsää. Perillä nautittiin upeasta ruokatarjonnasta, isäntien huolenpidosta ja saatiin maistiaisia paikallisesta kirjallisuuselämästä. Moni olisi englanninkielisen esityksen lisäksi mielellään kuullut runot myös suomeksi runoilijan itsensä tulkitsemina.

Kolmannen päivän kokemukset ja konferenssin päätös

Kolmas päivä alkoi työpajalla. En ollut ilmoittautunut siihen etukäteen, mutta ohjaajina toimineiden Sari Kortesojan ja Terhi Lavosen joustavuuden ansiosta pääsin mukaan antoisaan ryhmätyöhön. Lyhyen virittäytymisen jälkeen pienryhmissä syntyi kauniita tekstejä siitä, mikä auttaa ihmistä tuntemaan olonsa fyysisesti ja henkisesti turvalliseksi.

Tämän jälkeen kurkistin vielä maailmaan, joka oli minulle aiemmin melko vieras: japanilaisen animaattorin ja mangataiteilijan Hajao Miyazakin luomaan piirroselokuvien maailmaan. Oppaana toimi Zsuzsa Borbély, jonka intohimoinen esitys tarjosi hienoja esimerkkejä siitä, miten näissä elokuvissa piileviä terapeuttisia mahdollisuuksia voidaan hyödyntää.

Deniz Duman johdatti meidät jälleen tuntemattomalle alueelle: hän nosti esiin musiikin – erityisesti laulujen sanoitusten – terapeuttisen käytön Nil Karaibrahimgilin kappaleiden kautta. Hän korosti yhtä laulua, jossa tunnettu turkkilainen laulaja puhuttelee omaa nuoruuden minäänsä ja laulaa tälle. (Illalla minun oli tietenkin kuunneltava tämä kappale hotellihuoneessa!)

Lauantaiaamuna Annimari Typön ja Petra Partasen työpaja keräsi suuren joukon osallistujia, eikä ohjaajilla ollut helppo tehtävä. Työpaja alkoi kirjallisen esimerkin avulla, minkä jälkeen työskentelimme itsenäisesti, kirjoittaen paperille ohjaajien pyytämiä ajatuksia. Syvempää itsetuntemusta tavoittelevat kysymykset liittyivät virheiden mahdollisuuteen ja epätäydellisyyden hyväksymiseen – ja meidän piti kohdata nämä lyhyissä aikarajoissa. Olin iloinen tehtävästä: henkilökohtainen kokemus toi helpotusta, kun huomasin, etteivät käsitellyt negatiiviset kokemukset enää satuta, vaan ne sulautuvat luovaksi osaksi persoonallisuutta. Oli hyvä olla yhdessä avoimessa, kiinnostuneessa ja luottamusta herättävässä ilmapiirissä kollegoiden kanssa.

Iltapäivän loppupuolella slovakialaisen kollegan hengellisyyteen nojaava esitys toi vähemmän uusia näkökulmia, mutta sitäkin suurempi positiivinen yllätys oli Minna Ruhalan ja hänen kollegansa esittelemä Grimm Team -malli. Vaikka heilläkin oli käytössään vain lyhyt aika, saimme kattavan kuvan tästä projektista, joka on käynnistynyt 2021. He tarjosivat lyhyen katsauksen menetelmiin, joilla Grimmin satuja käsitellään, kertoivat tuloksista ja esittelivät mittareita, joilla vaikutuksia arvioidaan – jopa seurantamahdollisuuksia väläytettiin.

Minulle konferenssi ”kehystyi” juuri tässä kohdassa: Mariana Casale käynnisti minussa prosessin, ja tämä esitys päätti sen. Siinä oli kaikki, mitä tarvitsin: inspiraatio, vahvistus, esimerkki. Erityinen yhteensattuma oli se, että nämä kaksi esiintyjää, Minna ja Suzanne, olivat juuri ne, joiden kanssa työskentelin samassa pienryhmässä Marianan työpajassa!

Lopetuspuheita edelsi vielä yksi esitys, joka vei meidät jälleen myyttien maailmaan. Nuori turkkilainen esiintyjä, Mizan Coskun Ozgur, korosti mahdollisuuksia, joita liittyy terapeuttiseen työskentelyyn UNESCO:n kulttuuriperintöön kuuluvien Korkyt Ata -tarinoiden parissa.

Tämän jälkeen vuorossa olivat Karoliina Maanmielen ja Juhani Ihanuksen yhteenveto ja päätössanat. Juhani Ihanus vei meidät myyttien ympäröimistä tarinoista tekoälyn maailmaan korostaen avoimuuden, tarkoituksenmukaisuuden ja tehokkuuden merkitystä. “Give people a chance, give bibliotherapy a chance” – hän päätti ajatuksensa ja kutsui lavalle seuraavan konferenssin pääjärjestäjän, Victoria Fieldin. Tämä puolestaan kutsui meidät lämpimästi seuraavaan eurooppalaiseen kirjallisuusterapiakonferenssiin Canterburyyn.

Lähdimme Jyväskylästä hyvissä tunnelmissa. Mielessä oli kiitollisuus järjestäjille kaikesta – sekä toivo siitä, että tapaamme jälleen.

Ildikó Sóron on kirjallisuusterapiaohjaaja ja yliopisto-opettaja Debrecenin reformoidun teologian yliopistossa Unkarissa.

(käännös: Kasperi Hasala)