Katoava läsnäolo

Teknologian nopea kasvu on muuttanut tapaamme olla ihmisiä. Yhteydenpito tapahtuu yhä useammin ruutujen välityksellä, ja kasvokkaiset kohtaamiset ovat vähentyneet. Sosiaalinen elämä on tehokasta ja optimoitua, mutta samalla menetämme kokemuksellisen läsnäolon – sattuman, hiljaisuuden ja jaetut hetket, jotka tekevät ihmisyydestä rikkaan.

Ruutujen vetovoima

Joskus vastaan tulee lause, joka jää pyörimään mieleen. Törmäsin Guardian-lehden artikkelissa https://www.theguardian.com/lifeandstyle/2026/jan/20/digital-detox-how-to-feel-more-human-in-2026 kehotukseen Write a card, read a poem, take fewer photos, ja se osui johonkin yllättävän arkiseen: siihen, miten helposti elämä muuttuu tallentamiseksi elämisen sijaan. Artikkelin kirjoittaja Tom Gill viittaa ilmaukseen touch grass, joka oli minulle uusi. Se on nettislangia, jolla kehotetaan irrottautumaan ruudun äärestä, kirjautumaan ulos netistä ja palaamaan fyysiseen maailmaan. Ilmausta käytetään erityisesti ihmisille, jotka viettävät jatkuvasti aikaa verkossa, ylireagoivat somekeskusteluihin tai ovat liian syvällä verkkoväittelyissä.

Artikkelissa pohditaan teknologian nopean kehityksen vaikutusta tapaamme olla ihmisiä. Yhteyttä pidetään Teamsin, Zoomin, Google Meetin ja muiden verkkosovellusten välityksellä. Elämä saattaa näyttää määrällisesti aktiivisemmalta, mutta samalla olemme kadottamassa jotakin olennaista ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta.

Enemmän yhteyksiä, vähemmän kohtaamisia

Gill kirjoittaa, että kuluneiden 25 vuoden aikana teknologia on muuttanut elämäntapaamme perusteellisesti. Teknologiariippuvuuden kasvaessa muiden ihmisten kanssa viettämämme aika on vähentynyt merkittävästi. Vuonna 2026 tehdyn älypuhelinten käyttötilaston mukaan https://spacedaily.com/m-average-american-three-hours-phone-200-checks-daily/ amerikkalaiset tarkistavat puhelimensa muutaman minuutin kuluessa heräämisestä ja palaavat siihen keskimäärin 186 kertaa päivässä. Tuskin me suomalaiset jäämme heistä kovinkaan paljon jälkeen. Tietokoneet ja niiden taustalla toimivat järjestelmät ohjaavat lähes kaikkia nykyelämän osa-alueita ja muokkaavat, millä tavalla olemme suhteessa toisiin ihmisiin ja ympäristöön.

Tekoälyn myötä sosiaaliset yhteytemme voivat heikentyä entisestään. Yhä useampi kääntyy chatbotin puoleen neuvojen tai lohdun saamiseksi ystävän sijaan, Gill kirjoittaa. Teknologia lupaa enemmän yhteyksiä, mutta käytännössä olemme monin tavoin eristäytyneet. Yhä useammin voi tuntua siltä, että teknologia määrittää, keitä tapaamme, mitä tiedämme ja miten olemme yhteydessä toisiin ihmisiin.

Vähemmän kuvia, enemmän muistia

Nykyään moni hetki kulkee automaattisesti kameran läpi. Ruokailuhetket, kävelylenkit, kahvituokiot, maisemat tai tapaamiset ystävän kanssa muuttuvat helposti sisällöksi ennen kuin ehdimme itse olla niissä täysin mukana. Elämä alkaa tuntua siltä kuin se tapahtuisi hieman sivussa – dokumenttina eikä kokemuksena.

Vähemmän kuvia ei tarkoita vähemmän muistamista. Kun puhelinta ei jatkuvasti nosta esiin, katse ehtii viipyillä. Hetki saa painon. Muisto ei jää vain pilvipalvelimeen, vaan myös kehoon: siihen, miltä ilma tuntui iholla, miltä mustarastaan laulu kuulosti tai millainen tunnelma paikassa vallitsi.

Kuulokkeet pois

Kuulokkeiden käyttäminen julkisilla paikoilla on tullut monille rutiiniksi. Ne tarjoavat mukavuutta ja sulkevat häiriötekijät ulkopuolelle, mutta samalla ne viestivät, ettemme ole avoimia ympäristöllemme. Kuulokkeiden jatkuva käyttö vähentää mahdollisuuksia satunnaisiin kohtaamisiin ja uusiin yhteyksiin.

Mutta emme sulje pois vain muita. Gill viittaa psykologi Jim Tayloriin, jonka mukaan kuulokkeet häiritsevät myös omia ajatuksiamme. Jäämme ikään kuin välitilaan, jossa emme ole täysin omien ajatustemme äärellä emmekä aidosti yhteydessä ympäröivään maailmaan.

Kuulokkeiden ottaminen pois korvilta, edes silloin tällöin, antaa tilaa pohdinnalle, havainnoinnille ja yhteyden syntymiselle. Se avaa mahdollisuuden kuulla satunnaisia keskusteluja, luonnon ääniä tai yksinkertaisesti antaa ajatusten vaeltaa.

Kirjoittamisen hitaus ja runon avara tila

Artikkelissa kehotetaan kirjoittamaan kirje tai kortti käsin tekstiviestin tai sähköpostin sijaan. Käsin kirjoittaminen on hidasta, kömpelöä ja juuri siksi inhimillistä. Siinä ei ole peruuta-painiketta. Sanat jäävät, vaikka ne eivät olisi täydellisiä. Kortti ei myöskään kilpaile huomiosta algoritmien kanssa. Se on suora viesti yhdelle ihmiselle ilman keskeytyksiä tai sivupolkuja.

Runon lukemisessa on samanlaista hitautta, varsinkin silloin, kun runo luetaan ääneen ja jaetaan toisten kanssa. Runo ei selitä maailmaa loppuun asti, vaan jättää tilaa. Siinä on usein enemmän hiljaisuutta kuin puhetta, ja juuri tuossa hiljaisuudessa voi havaita omia ajatuksiaan tarkemmin. Se on vastakohta nopealle, ahnaalle ja uuvuttavalle selailulle.

Takaisin itseen

Gillin mukaan touch grass ei ole niinkään kehotus poistua verkosta kuin kutsu palata takaisin itseensä – huomata, missä on, eikä vain sitä, mitä voisi jakaa muille. Jos päivän aikana tekee edes pari asiaa, joita ei tarvitse tallentaa, se voi jo riittää muistuttamaan, että elämä ei tapahdu näytöllä vaan sen ulkopuolella.

Kyse ei ole teknologian hylkäämisestä, vaan siitä, että muistamme välillä valita läsnäolon, Gill korostaa. Käsinkirjoitettu kortti ystävälle, runon lukeminen ääneen ja kokemusten jakaminen toisten kanssa tai kävely ilman kuulokkeita ja puhelimen kameraa voivat tuntua pieniltä asioilta, mutta niissä piilee mahdollisuus kokea maailma hieman täydemmin. Tämänhän me kaikki kirjallisuusterapian parissa työskentelevät tiedämme

Anja Kuhalampi

Kirjoittaja on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, sanataideohjaaja ja kirjallisuusterapeutti

Artikkelikuva: Kuulokkeet sulkevat meidät pois ympäristöstä ja häiritsevät omien ajatusten virtaa.