OPITAAN YHDESSÄ – TÄÄLLÄ, TÄSSÄ JA NYT

Syksy on opiskelu-, opinto- ja harrasteryhmien kulta-aikaa. Yhtä kutsuu tutkinto, toista uuden taidon opettelu tai aiemmin opitun herättely. Kävipä oppiminen kasvokkaisryhmässä, digitaalisella alustalla tai kasvokkaisten ja etätapaamisten yhdistelmänä, selvää on se, että olemme oppiessamme laumaeläimiä – tarvitsemme toisiamme kehittyäksemme.

Oppiminen rakentuu yhdessä

Oppija samastuu kanssaoppijoihinsa monin tavoin: mukautuu viiteryhmänsä käyttäytymiseen, reagoi tunteisiin, kykenee halutessaan mallintamaan oppimistaan ja opittua muille sekä ottamaan oppia muilta. Kuitenkin usein oppijayhteisön ilmapiiriin vaikuttavat tekijät, jaetut tunnekokemukset ja prososiaalisen toiminnan edellytykset jäävät jotenkin näkymättömiin, kun suunnittelemme uusia oppimisympäristöjä, jäsennämme opintotehtäviä tai arvioimme oppimisprosesseja. 

Ihmiset tunnekokemuksineen ja tarpeineen jäävät taustalle, kun rakenteet ja järjestelmien reunaehdot rajaavat oppimista.

Oppijat ovat yksilöitä

Selvää on, että oppijayhteisö koostuu aina yksilöistä tarpeineen ja odotuksineen. Luentosalissa kohtaan sen, jonka silmät palavat innostuksesta, yhtä hyvin kuin sen, joka näpyttelee kännykkäänsä huolestuneesti pälyillen. Sali on täynnä oppijoita ominaisuuksineen mutta myös senhetkisine ajatuksineen ja tunnetiloineen. 

Luennoitsijan vaativa tehtävä on saada kaikki mukaan, koukuttaa heidät osallistumaan ja tuottaa tunne, että juuri meidän kannatti kokoontua yhteen puolentoista tunnin ajaksi täsmäteemaa pohtimaan. 

Opettaja tai ohjaaja on paljon vartijana yrittäessään muodostaa kognitiivisesti, fyysisesti, sosiaalisesti ja emotionaalisesti niin turvallisen tilan, että kohtaaminen mahdollistaa jokaisen ryhmän jäsenen laadukkaan oppimisen. Mitä nuoremmasta ryhmän jäsenestä on kyse, sitä useammin hänellä tuntuu olevan tarve kertoa omasta oppijan luonteestaan.

Tietoisuus ja rohkeus tuoda erityispiirteitään esiin luokassa tai luentosalissa on kasvanut – ja samaa rataa myös ymmärrys ja hyväksyntä sille, että olemme yksilöjä oppimisessakin – emme vain Skinnerin vivun valitsijoita.

Oppimiskokemukset muovaavat oppijakuvaa

Oppivassa yhteisössä jokaiselle muodostuu ihannetapauksessa paikka ja tila kehittää itseään yhdessä muiden kanssa. Oppimiskokemuksista kertyy kuva itsestä oppijana kykyineen ja haasteellisine paikkoineen, joka toivottavasti kantaa positiivista virettä eri opinpoluilla. Perusopetuksen päättävien arviot mielipideteksteistään ja kuvaukset omista kirjoittamistaidoistaan pysäyttivät minut joitakin vuosia sitten.

Osa yhdeksäsluokkalaisista kuvasi, miten oli pystynyt kouluvuosiensa aikana kokeilemaan eri tekstilajeja, saanut rohkaisevaa palautetta ja innostunut kirjoittamaan vaikkapa biisien sanoja vapaa-aikanaan. Osa puolestaan kertoi, miksi on surkea kirjoittaja, vihaa tekstien tekemistä ja hakeutuu ammattiin, jossa ei tarvitse kirjoittaa ikinä mitään. Oli kokemuksia jatkuvista epäonnistumisista, muiden pilkasta ja olemattomien kirjoittamistaitojen peittelystä. 

Sydäntä kylmäsi se, miten erilaisin eväin nuoremme ponnistavat koulutuslupauksemme eli tasa-arvoisen opinpolun ja yhtäläisten oppimismahdollisuuksien jälkeen kohti jatko-opintoja.

Opettaja luo tilaa kohtaamiselle

Yhä uudestaan pysähdyn fuksien vuorovaikutusluennolla aistimaan ilmapiiriä ja kuuntelemaan nuorten aikuisten kommentteja. Olen kiitollinen kollegalleni 10 vuoden yhteisopettajuudesta, joka haastaa itseä opettajana, mutta antaa myös turvaa ja mahdollisuuksia pysähtyä juuri tämän oppijaryhmän äärelle. Saan kiinni porukan vireystilan vaihtelusta, pystyn selventämään vaikeaa käsitettä kollegani avustuksella ja olemaan läsnä. Täällä, tässä ja nyt ollaan yhdessä oppimassa!

Merja Kauppinen

Kirjoittaja on FT, Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksen suomen kielen ja kirjallisuuden pedagogiikan vanhempi yliopistonlehtori sekä kirjallisuusterapeutti