Jos olisin meri, uskaltaisin enemmän –luonto kirjallisuusterapiassa

Miksi kirjoittaa mykkään kiveen nojaten, selkä synkästi huokailevaa kuusta vasten tai vaahtoavan meren kostuttaessa hiusrajaa? Miksi pysähtyä keväisen metsätähden äärelle?

Luonto lohduttaa, antaa inspiraatiota ja voimaa sekä tarjoaa virikkeitä ja symboleja tunteille ja kokemuksille. Kirjallisuusterapiassa voidaan puhua luontokirjoittamisesta, kun osallistujat viedään luontoon työskentelemään, kokemaan, kirjoittamaan ja jakamaan.

Mielenrauhaa luonnosta

Luonto on ollut kirjallisuusterapeuttisessa työskentelyssäni yksi tärkeä elementti kautta toimintani. Milloin on menty kirjaston pihalle vesielementin ja muutaman puun ääreen, milloin pieneen lähimetsikköön tai puistoon ja milloin varsinaiseen metsään. Ohjatuilla kirjoittajamatkoilla Kreikassa olennaisessa osassa ovat olleet rannat ja vuoret, suomalaisessa saaressa meri ja rantakalliot. Työtilani Helsingissä Keskuspuiston laidalla mahdollistaa metsään jalkautumisen. Vaikka kaupungin äänet kuuluvat kulmilla, osallistujat pystyvät useimmiten sulkemaan ne pois ja keskittymään luontoon, jotkut pienen marmatuksen jälkeen. Kun maltetaan kulkea hieman kauemmaksi, äänimaisema muuttuu jo merkittävästi.

Olen viime vuosina ohjannut huhti-kesäkuussa kirjallisuusterapiaryhmää nimellä Mielenrauhaa kirjoittamalla osana Suomen Valkonauhaliiton toimintaa. Yksi keskeinen elementti ryhmässä on ollut elämänkulun tutkailu luonnossa kulkien ja kirjoittaen. Ajankohta kahden vuodenajan taitteessa antaa hyvän mahdollisuuden tutkia kevään ja alkukesän etenemistä. Juuri päätimme tämän vuoden ryhmän kesäkuun puolivälin tienoilla. Yksi jäsen havahtui siihen, että on tosiaan jo täysi kesä, kun aloittaessamme kevät vasta varovaisesti herätti vihreätään ja availi nuppujaan.

Luonto tarjoaa meille runsain määrin virikkeitä ja symboleja, joilla kuvata tunteita ja kokemuksia. Tällä kertaa hitiksi nousi harjoitus, joka aloitettiin metsän sellaisessa kohdassa, jossa kasvaa vain suuria kuusia ja maa on ruskea ja vailla aluskasvillisuutta. Tämä synkkä paikka johdatti osallistujat tutkimaan jotain itselle haastavaa tai vaikeita tunteita nostattavaa, menetyksiäkin. Harjoituksen toisessa osassa käännettiin katse toiseen suuntaan, kohti vihreää metsää, ylöspäin kohoavaa kalliota ja valoa. Tehtävänä oli löytää omaan aiheeseen toisenlainen näkökulma. Osalla osallistujista teksti lähti jo ensimmäisen osan lopulla kohti valoa, niin kuin ihmisen mieli usein luonnostaan toimii. Joillekin se vaati ankaraakin pinnistelyä, mutta tuotti innostavan lopputuleman. Kuuset, kävyt ja metsätähdet toimivat johdattajina.

Kiinnostavan elementin harjoitukseen toi synkän ja valoisan metsän rajalla oleva lasten oksanrangoista rakentama maja, kuin kota tai tiipii. Luonnon ja ihmisen rakentaman rajamailla oleva maja johdatti osallistujia niin menneeseen kuin tulevaankin. Majoissa on jotain hyvin perustavanlaatuista, mistä kertoo jo sanojen etymologiakin: kota ja koti ovat samaa juurta. Tekee tässä digiajassa hyvää nähdä lasten edelleen rakentavan majoja, olevan yhteyksissä perusasioihin.

Elämänrakkaus ja ihminen osana luontoa

Antiikin kreikan käsite biofilia tarkoittaa elämänrakkautta. Biofilia-hypoteesin mukaan ihminen on osa luontoa ja siksi ihmisellä on synnynnäinen biologinen ja geneettinen tarve hakeutua yhteyteen luonnon ja muiden elollisten kanssa. Tätä ihmisen ja luonnon välistä emotionaalista yhteyttä pidetään osana evoluutiohistoriaamme.

Biofilian vaikutuksen voi aistia kirjallisuusterapiaryhmissä. Osa osallistujista on aina innoissaan lähdössä ulos. Löytyy niitäkin, jotka ovat hanakoita keksimään syitä jäädä sisälle, on syynä sitten lähtemisen vaivalloisuus, sää tai punkkien pelko, joskus kenties vain mukavuudenhalu. Kun ryhmän sitten vie ulos, kaikki ovat poikkeuksetta tyytyväisiä ja inspiroituneita, jotkut haltioituneita. Stressitasojen laskun ja kognitiivisen palautumisen voi heissä aistia, ja jotkut sanottavatkin sitä ääneen.

Näen seuraavassa osallistujan runossa tuota yhteyttä, kirjoittajan vuorovaikutusta luonnon, etenkin meren kanssa.

Meri vaahtoaa ja
kaipaa sinua
Meren tuoksu ja meren
vallattomuus

Rantakalliot
aarteita täynnä
Tuuli kasvoillani
tuo sateen meren takaa

Saan varpaistani
yhden pisaran
merivettä
Meren antimia ja 
onnen kultaista
kuohuntaa

– Helena Vesterinen

Luonnosta voimaa ja uskallusta

Paitsi rauhaa ja lohtua, luonto voi tarjota myös voimaa. Luonnon rytmissä on mahdollista olla hetken ajan voimakas, kantaa vaikka laivoja harteillaan, kuten osallistujan runossa. Näin on mahdollista saada voimia elämän tyrskyihin.

Olen kaunis järvi joka tyynenä ja joskus hieman lainehtivana syleilee kivisiä rantoja ja pienten saarten maisemia

Tyynenä odotan vesilintuja laineilleni, jotta saisin heitä kantaa sylissäni. Järveni kalat ovat sieviä ja pienikokoisia.

Tunnustelen heitä soluillani ja ne kutittavat kylkiäni.

Miksen ole meri joka vuolaana ärjyy laineillansa ja jonka aallot ylettyvät isommankin rantakallion seinään tyrskyävinä ryöppyinä.

Jos olisin meri uskaltaisin enemmän. Huutaisin ja ärjyisin. Kantaisin isoja laivoja harteillani ja kuljettaisin eteenpäin yli maan äärien, toiseen rantaan.

– Helena Vesterinen

Luonnon elementit tarjoavat samastumispintaa. Kivet kutsuvat tutkimaan paitsi pysyvyyttä ja ikiaikaisuutta myös sellaista, mikä on elämässä jämähtänyt paikalleen ja on vailla elävää yhteyttä toisiin. Kivenlohkareet auttoivat metsäretkellä ryhmän jäsentä kohtaamaan lapsuuden perheensä ja sukunsa asetelmia ja etsimään irti päästämisen voimaa ja omaa tietään.

Minulla on tunne, että kaikki on jo puoleltani sanottu ja tehty. Olen tehnyt voitavani, jotta jotain hyvää ja kaunista löytyisi. Edessäni on iso sammaloitunut möhkälemäinen kivi. Se hohkaa kosteaa kylmyyttä. Siinä ei ole turvaa, lämpöä, vastavuoroisuutta. Aistin vain mykkyyttä aivan kuin äitini, kaikki isäni, entinen puolisoni, eipä unohdeta entistä anoppia tai siskopuoltani. Ei empatiaa. En osaa olla entisenlainen myötäilijä, paremmin tekijä. En halua olla joka alan asiantuntuja, jolta voi kysyä mitä vain tutkimusmetodista trampoliinin kokoamiseen samalla ohittaen asiani vähäpätöisinä ja epäkiinnostavina. Parempi pitää oma totuus itsellä ja katkaista yhteys, kun roskalava tai tietopankki ovat ainoat tarjolla olevat roolit. Voin muuttaa vain itseäni ja valheet ei kiinnosta, joten odottelen parempia kohtaamisia.

– Zadie

Luonnon rytmejä ja otollisia hetkiä

Luonnon hyvinvointivaikutuksiin liittyy ajatus siitä, että voimme hyvin, kun olemme tasapainossa luonnon ja sen kierron kanssa. Pahoinvointiin liittyy usein se, että ihmisen elämän rytmit ovat jollakin tavalla poissa raiteiltaan. Luonnossa oleilu, vuoden- ja vuorokaudenaikojen havainnointi ja niistä kirjoittaminen voivat osaltaan auttaa korjaamaan vinksahtanutta rytmiä.

Antiikin Kreikassa oli käytössä kaksi eri aikakäsitystä. Kronos tarkoitti mekaanista eteenpäin kulkevaa ja mitattavaa aikaa, kun taas kairos merkitsi laadullista aikaa, oikeaa aikaa ja otollista hetkeä. Myös hetkiä, joissa voi kokea pyhyyden läsnäolon, voisi kutsua kairos-hetkiksi. Kirjallisuusterapiaryhmien metsähetket ovat ilmiselviä kairos-hetkiä, läsnäoloaja pysähtymisiä jonkin merkityksellisen äärelle, otollisia hetkiä oivalluksille ja muutoksille.

Luonto on yhtä aikaa virtaava ja uudistuva sekä toisteinen. Yhtenä hetkenä avautuva kukka on yhdenlainen, illalla ja huomenna jo toisenlainen. Tämä havainto voi auttaa tarttumaan hetkeen, ihailemaan kukkaa juuri siinä hetkessä. Isommassa mittakaavassa luonnossa on pysyvyyttä: voimme luottaa siihen, että vuodenajat ja vuorokaudenajat toistuvat ja että vaikeankin talven jälkeen tulee uusi kevät mukanaan valo.

Ihmisillä ilmenee välitöntä tarvetta kääntyä luonnon puoleen erityisen kuormittavissa elämäntilanteissa. Tällä pyritään vahvistamaan psyykkistä resilienssiä eli vakauttamaan oloa ja jaksamista, kun perusturvallisuus on järkkynyt. Kirjallisuusterapeuttisilla luontohetkillä on hyvät mahdollisuudet vahvistaa tuota resilienssiä, joka voi lähteä liikkeelle vaikka pienestä vihreästä ruohonkorresta: elämä jatkuu.

Luonto antaa meille tunteen, että olemme sopivia ja saamme olla sellaisia kuin olemme. Luonto hyväksyy meidät.

Metsässä vaeltelu laskee stressitasoja ja rauhoittaa mieltä.
Kuva Silja Mäki.

– Silja Mäki
Kirjoittaja on psykoterapeutti, kirjallisuusterapeutti ja kirjallisuusterapiakouluttaja.

Artikkelikuva: Metsässä vaeltelu laskee stressitasoja ja rauhoittaa mieltä. Kuva Silja Mäki.