Kipeä muisto, onnellinen sattumus, odotuksen jännitys, pettymys, häpeä, traumamuisto… saavat ilmaisunsa ensin kehossa. Hengitys salpautuu, hartiat jännittyvät, kädet hikoavat, katse hakee pakotietä…

Kirjassa Ennen sanoja. Pohdintoja ruumiillisuudesta ylitetään sanattoman ja sanallisen ilmaisun rajoja kirjan toimittajien Jaakko Erkkilän ja Maarit Elena Ylösen mukaan. Kirja on tarkoitettu psykoterapeuteille, luoville taideterapeuteille, terapeuttiopiskelijoille ja kaikille auttamistyötä tekeville, jotka haluavat hyödyntää työssään tutkittuun tietoon ja kliiniseen kokemukseen perustuvaa tietoa. Kirjan sanoman mukaan ihmisen mieli ja ruumis ovat toisistaan riippuvainen kokonaisuus. Kumpaakaan ei pidä sivuuttaa, kun halutaan ymmärtää ja auttaa ihmistä.

Kirjaan koottujen artikkeleiden kirjoittajat edustavat musiikki-, tanssi-liike- sekä kuvataideterapiaa. Taidekasvatus sekä dialoginen ihmiskuva psykoterapiassa ovat niin ikään artikkeleiden aiheina. Sen sijaan kirjallisuusterapian näkökulma yhdistettynä ruumiillisuuteen puuttuu. Eikö terapeuttisen kirjoittamisen yhdistäminen musiikki-, tanssi-liike-, kuvataide- kuin dialogiseen psykoterapiaankin olisi hedelmällinen tutkimuksen aihe?

Kuvan, liikkeen ja musiikin käyttö kirjallisuuden ohella kuuluvat kirjallisuusterapeuttisten ryhmien ohjaajien keinovalikoimaan kirjallisuusterapeuttisissa kasvuryhmissä. Moni onkin täydentänyt kirjallisuusterapian osaamistaan muiden luovien terapioiden koulutuksilla.

Kirjan toimittajat toivovat kirjan olevan aloite luovien terapioiden monialaiselle yhteistyölle tai peräti yhteenliittymiselle uusimuotoisen taidepsykoterapiakoulutuksen myötä.

Jaakko Seikkula kirjoittaa artikkelissaan ”Ruumiillisuus psykoterapiassa: dialogista toisiinsa virittymistä ja synkroniaa” mielen äänistä, jotka ovat konkreettisia ruumiin muistin ihmissuhdekokemuksia. Hän valottaa ajatusta terapiatilanteella, jossa asiakasta pyydettiin kirjoittamaan kirje isälleen ja vastaamaan itselleen isän äänellä. Kirjeiden kieliasuista tuli hyvin erilaisia. Seikkula päätteleekin, että isän ääni elää ruumiin muistissa eri osissa. Ne aktivoituvat kirjoitustehtävässä ilman kirjoittajan tietoista valintaa siitä, miten hän isän äänellä kirjoittaa.

Tehtävä – kirjoita kirje läheiselle henkilölle ja siihen tämän henkilön vastaus – on myös kirjallisuusterapeuttinen harjoitus.

Marko Punkanen toteaa artikkelissaan ”Kehollisuus traumapsykoterapiassa – kehon muuttaminen turvalliseksi paikaksi”, että kehon äärelle pysähtyminen ja sen viestien kuunteleminen, huomioiminen ja niihin vastaaminen on ensiarvoisen tärkeää trauman hoidossa. Hän esittelee polyvagaaliteorian, joka on lisännyt ymmärrystä autonomisen hermoston vaikutuksesta sosiaalisen liittymisen prosessissa sekä vireystilan ja tunteiden säätelyssä. Hän kirjoittaa myös kehollisten menetelmien käytöstä traumapsykoterapeuttisessa työskentelyssä ja esittelee kaksi erinomaista hengitysharjoitusta, sylihengityksen ja Ventraali-Vagus-hengitysharjoituksen.

Mimmu Rankanen avaa artikkelissaan ”Kuvataideterapian muutosprosessi kehollisuuden näkökulmasta”, miten kuvan tekemisen ja katselemisen prosessit yhdistävät ruumiillisen, emotionaalisen ja kognitiivisen kokemisen tason.

Liike, kosketus ja ulkoisen maailman aistiminen vaikuttavat kuvallisessa työskentelyssä.  Kuvataideterapiassa terapeutti auttaa asiakasta havaitsemaan omia aistikokemuksiaan ja kehon tuntemuksiaan sekä tunnistamaan niiden avulla tunnekokemustensa sävyjä.

Jaakko Erkkilä kuvaa artikkelissaan ”Musiikin merkityksiä, vaikutuksia ja käyttötapoja musiikkiterapiassa” musiikkiterapian menetelmiä ja sitä, miten musiikilla on mahdollista ilmaista sellaista, jota ei tavoita sanoin.

Maarit Elena Ylösen artikkeli ”Ruumiillisia kuiskauksia ja huutoja – identiteetin rakentuminen tanssi- ja taideterapiassa” auttaa ymmärtämään, miten sanattomia ruumiinkokemuksia voi terapiatyössä tehdä näkyväksi ja löytää niille sanoja. Hänen mukaansa narratiivista psykoterapiaa, tanssi-liiketerapiaa ja ekspressiivistä taideterapiaa soveltamalla voi auttaa terapia-asiakasta löytämään uudenlaisia näkökulmia. Liike voi tavoittaa jotain, jolla ei ole vielä sanoja, ja ruumiillisia kokemuksia voi tutkia luomalla myös kuvia. Kuvia on helpompi sanottaa kuin liikettä ja kuviin voi palata asiakkaan kanssa myöhemmin. Näin kokemuksia voi muokata ja tulkita yhä uudelleen.

Tanssi-liiketerapiassa sanattoman vuorovaikutuksen menetelmiksi ovat vakiintuneet muuan muassa liikkeellinen peilaaminen, kinesteettisen empatian ja somaattisten transferenssien ja ruumiin muistin hyödyntäminen sekä virittäytyminen asiakkaan kanssa samaan tunnetilaan.

Katriina Hyvönen, Aino Levaniemi, Niina Maaskola, Pauline von Bonsdorff ja Päivi Pylvänäinen esittelevät artikkelissaan ”Kun käsistä tuli siivet” tanssi-liiketerapiaryhmään noin puolen vuoden ajan osallistuneiden masennusoireissa tapahtuvaa muutosta.

Tanssi-liiketerapiassa liikemetaforien avulla syntyy oivalluksia ja mahdollisuus jäsentää asenteita, toimintamalleja, suhteita ja tunnetilaa. Liike voidaan nimetä symbolisesti esimerkiksi pesäksi, sikiöksi, myrskyksi tai esteeksi. Liikkumisen vapautta lisää se, että oma liike tuottaa usein positiivisia yllätyksiä.

Ryhmään osallistuneet kertoivat työstäneensä terapiassa menneitä kokemuksiaan ja muistojaan: ”…pääsin käsiksi sellaisiin kehoni muistiin tallentuneisiin asioihin, joihin sanat eivät ole aikaisemmin pystyneet. Kehollisen ilmaisun avulla pystyn nyt jo sanoittamaan vähän näitä kipeitä, arkoja ja satuttavia asioita ja kokemuksia.”

”…ennen tuntui tosi hankalalta kohdata ihmisten katsetta, nyt se on helpompaa, sekä ryhmässä että vaikka kadulla kävellessä.”

Ennen sanoja lisää syvällistä tietämystä luovien terapioiden käytöstä ja vaikutuksista.

Helena Hietaniemi on toimittaja, kirjallisuusterapiaohjaaja ja tanssi-liiketerapiaohjaaja.